Wednesday, 14 October 2015

Niin on, jos siltä näyttää


 Otsikon lausahdus laitetaan yleensä presidentti Kekkosen nimiin. Kekkosesta ja tervehtivästä kädestä tämä tarina oikeastaan alkaakin. Kekkonen ja Helsingin Sanomien päätoimittaja Eljas Erkko eivät tunnetusti olleet parhaissa mahdollisissa väleissä, joskin tunnetilat elivät tilanteen mukaan. Välien ollessa tulehtuneessa vaiheessa Erkolta lähti toimitukseen viesti, että Kekkosesta ei sitten julkaista kuvia ja jos julkaistaankin, niin Kekkosta saa näkyä niissä mahdollisimman vähän tai hän on kuvassa muuten epäedukseen. Minäkin olen nähnyt kuvan, jossa Kekkonen on vastassa jotain delegaatiota. Kuva oli rajattu lehteen siten, että Kekkosesta näkyi vain korkea-arvoista vierasta kättelevä käsi.

Nykyisellä Hesarilla tuntuu olevan vähän samaa suhtautumista Niinistöön. Ainakin mikäli asiaa voi päätellä tästä Markus Jokelan kuvasta Niinistön vierailusta Turkissa. Kuvassa kun Niinistö tuijottaa presidentti Erdoganin tervehtivää kättä kuin halpaamakkaraa. Pitäisikö olla hanskat kädessä, ennen kuin tuohon uskaltaa tarttua? 

Ihan niin vastenmielistä käden vatkaaminen Turkin pressan kanssa ei Suomen pressalle kuitenkaan ollut. MTV:n sivuilta videolta kuvakaapattu sarja osoittaa tämän ohikiitävän hetken todellisen kulun.

Presidentti Erdogan ojentaa kätensä kättelyä varten. Tässä vaiheessa eteenpäin katsova presidentti Niinistö ei ole vielä havainnut kättä. Ajan kulun näkee kuvan alareunasta sekuntien tarkkuudella.

Niinistö huomaa Erdoganin käden. Ollaan vielä saman sekunnin sisällä.

Niinistön katse kohdistuu Erdoganin käteen. Samalla hän mutristaa suutaan hänelle tyypilliseen tapaan. Jokelan kuva on suunnilleen tästä hetkestä. 

Niinistö kääntää katseensa kohti Erdoganin kasvoja ja hänen kätensä lähtee kohti Erdoganin kättä.

Kädet kohtaavat. Kallonkutistajat voivat pohtia, mitä kertoo se, että Niinistö katsoo Erdogania silmiin, mutta Erdogan kätteleviä käsiä. Pelkääkö Erdogan, että kädet ei kohtaa? Aikamoista epävarmuutta, varsinkin kun hänen kätensä on paikoillaan ja Niinistö tyrkkää omansa siihen.

Valtiomiesten kättelyn tämän vaiheen,

tai tämän olemme tottuneet näkemään, jos medialla ei ole mitään syytä viestiä toisin.

Ylen toimittaja Tom Kankkonen twiittasi vähän toisen henkisen kuvan tilanteesta.

Niinistön tapa väännellä kasvojaan tekee hänet helpoksi kohteeksi ottaa hänestä vähemmän mairittelevia kuvia. Toinen asia on se, että mitä syytä on niitä julkaista. Paitsi jos halutaan esitellä Niinistö ei niin myönteisessä valossa. Tämä naama mutrulla oleva kuva kun ei ole suinkaan ensimmäinen Markus Jokelan Niinistöstä Hesarissa julkaistu kuva. Eräs aiemmista palkittiin jopa lehtikuvaajien kisoissa, joista olen kirjoittanut kerran ja toisenkin. Enkä aina hirveän myötäsukaisesti.




En tiedä, millaiset ovat Niinistön ja Hesarin välit, kuten en tiedä sitä Niinistön ja valokuvaaja Jokelankaan suhteen. Pitkän saksan lukijana mieleen vain on jäänyt sanonta "Einmal ist keinmal, aber zweimal ist schon die Manier".  

Keskeinen kysymys tässä on se, että miksi juuri tämä kuva valittiin. Pyrittiinkö sillä johonkin muuhun kuin olemaan dokumentti siitä, että Niinistö ja Erdogan kättelivät ja vaimot olivat vieressä? Eikö tilanteesta ollut muita ruutuja? Kun tunnetusti yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, niin onko tässä valehtelu tarkoituksellista vai vahingonlaukaus? Vai vilahtaako siinä sittenkin juuri se ratkaisevan hetken totuus, joka muuten koitetaan pitää salassa?

ps. Kuvassa huulilta luettuna keskustelu, joka jätettiin videolla kääntämättä.


Tuesday, 13 October 2015

Point and shoot

Kamera asetusten puolesta valmiina kuvauskeikalle. Kun oikeat ammattilaiset käyttävät asentoa P=professional, niin meikäläinen wannabe turvautuu idiooteille tarkoitettuun iA-kuvaustilaan.

Viimeisimmällä Munterin reissulla oli meidän huru-ukkojen lisäksi pari nuoremman sukupolven mukavaa edustajaa. Toinen heistä oli innostunut valokuvaamisesta ja ymmärtääkseni jopa haaveili siitä tulevana ammattina. Niinpä hän kyseli neuvoja ja opastuksia valokuvauksen saloista, toki enempi oikeilta valokuvaajilta kuin meikäläiseltä wannabeeltä. Kuten aloittelevilla kuvaajilla, niin pääosa kysymyksistä käsitteli erilaisia teknisiä seikkoja. Mikä on hyvä objektiivi siihen ja siihen tarkoitukseen ja miten tämä ja tämä kannattaisi valottaa.

Näinhän pitääkin aloittaa oli kyse sitten harrastuksesta tai jopa ammatista, ei siitä moitteen sanaa. Tyvestä latvaan eikä kysyvä tieltä eksy, ei ainakaan niin helposti kuin sivuilleen vilkuilematta, pelkkää omaa tietään jääräpäisesti puskeva. Mieleen jäi kuitenkin repliikki "Ammattikuvaajat käyttävät varmaan pelkästään käsisäätöjä?", jota en sitten malttanut olla kommentoimatta.

"Minulla on kamerassa aina asetuksena iA, mikä tarkoittaa valmistajan mukaan tarkoittaa intelligenttiä automatiikkaa, mutta minulle sopii hyvin myös tulkinta automatiikasta idiootille - siis minulle."

Minusta on täysin toisarvoista, ajaako automaatti- vai manuaalivaihteisella autolla. Pääasia, että tietää, miten peli käyttäytyy eri tilanteissa. Silloin ei tule lähdettyä liikkeelle vääränlaisella autolla. Sama pätee kameroihin. Jos ja kun tiedän, miten iA-tila toimii kamerassani, niin voin aivan hyvin räpsiä sillä vaikka kaikki kuvani. Oli kyse sitten kuvaamisesta maksettuna toimeksiantona tai ihan vain omaksi iloksi, kuten tässä tapauksessa minun kohdallani.

Ihan syyhyttä saunaan en ollut kuitenkaan menossa. Halusin kuvan, jossa näkyy Munter, kippari ja käy ilmi, että ollaan Näsijärvellä. Viimeksi mainittu ehto rajasi kuvakulman siten, että sen täytyi olla kohti Tamperetta. Sikäli se sopi hyvin, että vastavaloon saisin Munterin purjeet ja Matin profiilin ihan eri tavalla jylhinä kuin myötä tai sivuvaloon.

Vaikka kamera tekee iA-tilassa monia päätöksiä kuvaajan puolesta nopeammin kuin kuvaaja ehtii itse kissaa sanoa, niin ei sekään osaa kaikkea ajatella. Otin muutaman koekuvan vastavaloon ollessani vielä laivan kannella. Näytti siltä, että tumma vesi ja vastavalo tasapainottavat toisensa sillä tavalla ettei valotusta tarvitse korjata. Joten ei kun jollaan ja peräprutkulla pörräämään Munteria ympäri.

Otin kaiken kaikkiaan noin vanhanajan filmirullallisen kuvia. Menetelmä oli point and shoot ja toivo parasta. Pari ruuduista oli suunnilleen sellaisia, jollaista olin lähtenyt hakemaan.


Kun halusin sekä etu- että taka-alan teräväksi, niin laajakulmainen objektiivi pienikennoisessa kamerassa suurella aukkoarvolla (pienellä aukolla) on oivallinen yhdistelmä siihen. 

Kuvan teknisiä tietoja. Suurimman aukon arvo on todellisuudessa f/1.2. Kun kenno tässä pikkukamerassani on pieni, niin pienimmän aukon arvo on f/8.0. Tässä suuri syväterävyys oli keskeistä kuvakerronnan näkövinkkelistä. Käytetty arvo f/5.6 tekee kuvasta syväterävän noin metristä äärettömään.  Käytännössä ei tarvitse siis tarkentaa lainkaan. Just point and shoot. Tällä suljinajalla ja aukkoarvolla on vaikeaa saada liike-epäterävyyttä ja syväepäterävyyttä aikaisekseen. Toisn ei niihin tässä pyrittykään.

Jäin miettimään myös sitä, miten nämä kuvat mahtaisivat aueta taustoja täysin tuntemattomille. Tampere paikkana voisi olla vielä tajuttavissa, mutta mikään kuvassa ei viittaa esimerkiksi siihen, että peräprutkun kahvassa on purjepaatin kippari.  Pikemminkin ulkopuolinen voisi ajatella, että moottoriveneellä ajava pyrkii pakoon lähestyvää purjealusta tai ehkä on juuri ohittanut tuulen voimalla kulkevan aluksen pelkkää ilkeyttään aivan vierestä kaasutellen. Taustat tunteva katsoo kuvaa aina eri silmällä kuin puhtaalta pöydältä katsomiskokemuksen aloittava. 


Tarkoitukseni ei ollut mitenkään elvistellä kuvaustaidoillani, varsinkaan kun sellaiseen ei ole mitään syytä. Ei ainakaan näiden kuvien osalta. Lähinnä yritin kertoa esimerkin valossa, että valokuvaus on välineurheilua vain siinä mielessä, että työväline täytyy hallita. Kuva syntyy korvien välissä ja vasta sitten kamerassa, harvemmin toisinpäin. Niitä kutsutaan onnenkantamoisiksi. Niitäkin tuppaa tulemaan sitä enemmän, mitä enemmän on valmistautunut kuvaukseen. Lyhyessä ja pitkässä juoksussa.

Monday, 12 October 2015

Maan varjo


Syksyinen purjehdusretki tarjosi mahdollisuuden katsella maisemia myös fyysikon silmin. Kun taivas oli pilvetön, niin monet optiset ilmiöt olivat selkeästi näkyvissä.

Munter kyntää purjeet pulleina Näsijärveä sivumyötäisessä länsituulessa kokka kohti pohjoista. Kun kuvan ottohetki on 12:30 kesäaikaa ja varjoista päätellen aurinko on hieman paapuurin puolella, niin ihan pohjoiseen ei olla menossa, vaan kurssi on hieman luoteen puolelle. Kuva on otetta laajakulmaobjektiivilla, jonka kuvakulma vaakasuunnassa on noin 70 astetta. Karkeasti ottaen taivas kuvan oikeassa laidassa on vastakkaisessa suunnassa kuin aurinko ja vastaavasti kuvan vasemmassa laidassa kohtisuorassa auringon suuntaa vasten.


Kuvasta on selkeästi nähtävissä, että taivaan kirkkaus vähenee ylöspäin ja vasemmalle mentäessä. Taivaan sinisyys taas kasvaa näihin suuntiin siirryttäessä. Asiaa voidaan tarkastella kuvasta myös lukujen valossa. Koska tämä on poikkitieteellinen valokuvakoulu, niin annetaan tässä vähän työkaluja kirkkauden ja värin muutoksen numeeriseen tarkasteluun. 

Värit voidaan määritellä kolmen muuttujan avulla monella eri tavalla. Yksi on ns. HSB-väriavaruus, jossa muuttujina ovat H (Hue) eli sävy, S (Saturation) eli värikylläisyys ja B (Brightness) eli kirkkaus. Kuvankäsittelyohjelmissa kuten Photoshop värejä voidaan muokata paitsi RGB-arvoja muuttelemalla myös muuttamalla pikseleiden HSB-arvoja.



Kuvassa on näkyvissä purjehduskuvan pisteen 1 väriarvot (current) sekä pisteen 4 värit ja  HSB-väriarvot (new). Saturaatio kuvaa värisävyn puhtautta. Mitä korkeampi on S:n arvo, sitä puhtaampi väri on kyseessä. Vasemmalla näkyvät värit näyttävät sen, miten värit muuttuvat H:n ja kirkkauden B:n arvojen muuttuessa, mutta S:n arvojen pysyessä samoina. Pystypalkki taas näyttää, miten H:n värit vaihtelevat S:n ja B:n pysyessä kiinteinä.





Syynä tähän valon taivalliseen käyttäytymiseen on fysikaalinen ilmiö nimeltään sironta. Tarkemmin ottaen Rayleight sironta erotuksena monista muista sironnoista. Sironta on fysikaalinen prosessi, jossa valo on vuorovaikutuksessa materian kanssa. Seurauksena valon suunta yleensä muuttuu. Monet sirontailmiöt ovat voimakkaasti aallonpituusriippuvaisia. Siksi suurin osa näkemistämme väreistä on seurausta sironnasta.

Koska ilman perusmolekyylit happi ja typpi ovat kooltaan paljon valon aallonpituuksia pienempiä, niissä tapahtuva siroamisen tyyppi on Rayleight sironta. Se on voimakkaasti suunta- ja aallonpituusriippuvainen.



Siroavan valon intensiteettiä kuvaa lauseke. Tämän tarinan kannalta keskeiset suureet ovat valon suunnanmuutoksen kulma q, valon aallonpituus l ja sironnan etäisyys havaitsijasta R.  Näistä etäisyyden riippuvuus on normaali pistemäisen valonlähteen tilanteessa oleva, eli kääntäen etäisyyden neliöön. Kulmariippuvuus taas menee siten, että suoraan eteen- tai taaksepäin siroaa kaksi kertaa niin paljon kuin kohtisuoraan sivulle. Koska aallonpituusriippuvuus on kääntäen aallonpituuden neljänteen potenssiin, niin violettia valoa, jonka aallonpituus on 350 nm, siroaa 16 kertaa niin paljon kuin punaista valoa, jonka aallonpituus spektrin toisessa päässä on 700 nm.

Tämän lausekkeen avulla pilvettömän taivaan vaihtuva sinisyys ja auringonlaskun ja -nousun punaisuus ovat ymmärrettävissä fysikaalisina ilmiöinä. Tietenkin siinä tarvitaan matemaattisen lausekkeen lukutaitoa, mikä suoraan sanoen tuppaa jäämään kouluopetuksessa vähemmälle huomiolle. Taito ymmärtää valmiita matemaattisia lausekkeita kun on suurimmalle osalle ihmisiä paljon keskeisempi osaamisen alue kuin niiden muodostaminen, mihin taas kouluopetus pääosin tähtää.


Kun aurinko on lähellä horisonttia, niin tummimmillaan taivas on silloin zeniitissä. Siinä suunnassa on vähiten sirottavaa ilmaa ja siroamisen intensiteetti on minimissään 90 asteen kulmalla. Tämän kuvan otin omalta takapihaltani auringon juuri laskiessa. Taivaanlaen tummuus muuhun verrattuna on selkeästi näkyvissä. Ilmiö on sitä selkeämpi, mitä vähemmän taivaalla on usvaa, pölyä ja muitä häiritseviä pienhiukkasia.

Silmään tuleva valo on eri väristä ja eri kirkkauksista, riippuen siitä, missä kulmassa katsoja ja aurinko ovat sirottavaan molekyyliin nähden ja kuinka pitkän matkan valo tekee ilmassa ennen silmään osumistaan. 

Näsijärvellä kuvaa ottaessani auringon korkeuskulma oli noin 20 astetta. Kulman suhteen sironnan minimi osuisi zeniitistä 20 astetta auringon vastaiselle puolelle, toisin sanoen 70 asteen korkeuskulmassa. Tilanne kuitenkin mutkistuu, koska sirottavan ilman määrä kasvaa sitä suuremmaksi, mitä alemmaksi vähiten sirottava kohta taivaalla siirtyy. Näiden kahden vastakkaiseen suuntaan vaikuttavan tekijän johdosta taivaan sinen syvenemistä korkeuden myötä ei olekaan niin helppo havaita auringon ollessa korkeammalla. Vaakasuorassa suunnassa sinisen värin kirkkauden ja kylläisyyden muutos on selkeämmin havaittavissa, vaikka muutokset  vähänkin korkeammalla taivaalla ovat aika vähäiset. Nyt vain yksi tekijä muuttuu auringon vastaisella puolella, siroamiskulma.

Aivan horisontin yläpuolella taivaanranta vaalenee huomattavasti. Tähän on syynä kaksi ilmiötä. Horisontin suunnassa ilmaa on paljon enemmän kuin zeniitin suunnassa. Sirottavia molekyylejä on monenkertainen määrä, mikä saa taivaanrannan näkymään kirkkaammalta, vaikka valon intensiteetti pieneneekin kääntäen etäisyyden neliöön. Lisäksi mitä pidemmän matkan tämä jo kerran sironnut valo kulkee ilman lävitse, sitä suurempi mahdollisuus sillä on sirota uudestaan. Tämä taas on suurin juuri lyhyillä aallonpituuksilla, siis sinertävällä valolla. Koska ilmakehä aina kääntää lyhyitä aallonpituuksia sivuun, niin auringon vastaisella puolella valon sinisyys vähenee ihan samasta syystä kuin auringonpuoleisella puolella punaisuus lisääntyy.


Toinen syy on se, että ilman tiivistynyt kosteus sekä pöly ja muut ilmamolekyylejä selvästi suuremmat hiukkaset ovat keskittyneet ilmakehän alimpiin kerroksiin. Näistä hiukkasista tapahtuva sirontaa kutsutaan Mien sironnaksi ja se poikkeaa Rayleigh-sironnasta myös siinä, että se ei ole juuri lainkaan aallonpituusriippuvaista. Valo siroaa siinä saman värisenä kuin se oli ennen sirontaa. 

Auringonlasku Näsijärvellä. Värinmuutos on paljon voimakkaampi auringon puolella. Lähellä horisonttia valo on pääasiassa sitä josta lyhyet aallonpituudet ovat sironneet syrjään. Mitä ylemmäksi mennään, sitä enemmän värissä on sinistä. Aivan taivaanrannassa näkyy kosteuden ja ilman epäpuhtauksien vaikutus. Valon intensiteetti laskee, kun osa valosta suodattuu pois alailmakehän epäpuhtauksiin. 

Jonkin aikaa auringonlaskun jälkeen vastakkaisella taivaalla näkyy mielenkiintoinen ilmiö, Maan varjo. Se on se osa ilmakehää, joka jää Maan varjoon auringon ollessa horisontin alapuolella. Sinisen värinsä se saa sinisen taivaan sironneesta valosta. Sen yläpuolella oleva punainen vyöhyke taas on saanut niin paljon punaista valoa, että edes valikoiva sironta ei muuta sitä sinineksi.

Väri häiritsee helposti kirkkauksien vertailua. Silloin kuvasta voi tehdä harmaasävyisen. Kuvan pisteistä näkee selvästi, miten taivas on kirkkain Maan varjon ja ylemmän ilman välisessä suunnassa.

Aamulla reissuun lähtiessämme ilma oli vielä niin kylmää veden lämpötilaan verrattuna, että saarten välissä näkyi kangastuksia. Päivällä ilman lämpötila nousi aika nopeasti ja kangastuksetkin häipyivät sen sileän tien. Kangastus ei ole heijastus vedestä, vaan ilman taittumisesta johtuva takana olevan taivaan kuvajainen.

Musta saari vähän keskeltä vasemmalle on ymmärtääkseni Harvassalo. Se on noi nviiden kilometrin päässä. Varsinkin sen oikealla puolelta löytyy vettä ennen seuraavaa rantaa toiset viisi kilometriä. Oiva paikka bongata kangastus sopivalla ilmalla.

Pokkarikamerasta on tässä otettu irti kaikki mahdollinen. Optisen zoomin lisäksi on käytetty kameran digitaalista zoomia, mikä näkyy kyllä lopputuloksessa. Toisaalta ilmiö näkyy selkeästi, mikä olikin tarkoitus. Eivät kalliit laitteet saa olla itsetarkoitus.

ps.
Muistinkin juuri, että kesäisellä purjehdusreissulla Näsijärvellä ystäväni Pekan kanssa tuli napattua kuva täysikuusta ja Maan varjosta. Kuun pitää nousta juuri sopivaan aikaan, jossa sen saa samaan kuvaan varjon kanssa. Keskikesällä täydenkuunaikaan ajat ovat tälle otolliset.


Saturday, 10 October 2015

Tintti ja Kurre



Suoritin vajaat 15 vuotta sitten Valokuvaajan ammattitutkintoa. Ensimmäisen osion aihealue oli kuvakerronta. Menin suurin luuloin näyttökokeeseen ja puikin sieltä häntä koipien välissä pois. Minun ja juryn näkemys kuvakerronnan oivaltamisesta eivät kohdanneet. Minä olin väärässä, oli hyvä että joku kertoi sen minulle. Olisi sietänyt kertoa monelle muullekin nykypolven valokuvaajille. Niin hukassa varsinkin lehtikuvan puolella minusta välillä ollaan. Egon pulleudessa ei kyllä ole mitään moitittavaa.

Kun olen kyennyt itseni valokuvaajana (osin) elättämää viimeisen kymmenen vuoden ajan, niin ehkä olen jotain oppinut valokuvakerronnastakin. Siihen on varmaan auttanut se, että teen silloin tällöin sormiharjoituksia sekä omista että muiden kuvista. Hyvistä ja huonoista. Muiden kuvista tämä tapahtuu useimmiten yllättäen ja tilaamatta, joten en niitä yleensä laita julkisuuteen - ainakaan analyysin ollessa vähemmän mairitteleva. Olen nähnyt ihan riittävästi siitä koituvaa riitaa ja pahaa mieltä. Kehuvia arvioita kuvan ottaneet eivät minun muistaakseni ole vielä koskaan moittineet. Valokuvaajilla ei ole tapana kursailla.

Tämä kuva on yksi niistä monista, joita olen ottanut "haaskalta" piilokojustani, eli työhuoneeni ikkunasta lintujen ja oravien ruokintapaikalta. Tästä kuvasta pidän itse, joten kerronpa, miksi se minusta on onnistunut. Niin teknisesti kuin kerronnallisesti.



Kuvan sävyala on pysynyt hyvin kameran toistoalan sisällä. Pienet nököt umpimustaa ja puhkipalaneen valkoista ovat, mutta ne eivät haittaa kokonaisuutta.


Tarkempi tarkastelu paljastaa tintin posken olevan juuri ja juuri puhkipalanut muutamasta kohdasta ja samalla mustan osan varjossa oleva kohta on osittain umpimusta. Muuten tintin päästä löytyy sekä valkoisesta että mustasta sävyjä. Kuva on siis päällisin puolin oikein valotettu, oikein tarkennettu ja tärähtämätön. Useimmat kuvat toteuttavat tämän ehdon. Tekniset asiat on nykyään niin helppo saada riittävän hyvin kohdalleen, joten niiden puuttuminen pistää aina silmään.



Kuvan keskeiset elementit, tintti ja kurre on sijoitettu diagonaalisesti suunnilleen kolmasosan sääntöä noudattaen. Varmat perusratkaisut, jotka yleensä eivät voi mennä hirveästi pieleen.

Kuvan koivut ovat työhuoneesta katsottuna etelään. Suomi kun kuuluu länsituulten alueelle, niin puut tuppaavat olemaan enempi vähempi itään kallellaan. Ei kuitenkaan ihan niin paljon kuin tässä kuvassa, mutta oikaiseminenkaan ei ollut mahdollista sommittelua rikkomatta. Kallistus ei haittaa minua, ehkä osaksi siksi, että näen puut koko ajan katsoessani ikkunasta ulos. Ulkopuolisen silmää se ei välttämättä istu niin hyvin.


Kuvan kääntäminen peilikuvaksi saa sen sijaan sen "kaatumaan oikealle". Tämä johtuu varmaan lukusuunnasta joka on usein myös kuvan katselun suunta.  Oikeassa reunassa vähän kallellaan oleva puu pysäyttää katseen sopivasti, ennen kuin se livahtaa kuvasta ulos. Peilikuvassa sama puu taas kallistaa koko kuvaa turhan paljon oikealle. 

Keskeiset kohteet myös irtoavat taustasta riittävän hyvin. Vaikka tintti on hyvin saman sävyinen kuin tausta, niin syväepäterävyys irrottaa sen taustasta. Oravan makupala on muuten hyvin koivunkaarnan oloinen, mutta tummuusero nostaa sen esiin koivun pinnasta juuri tässä kohtaa ja lisäksi oravan etutassut muodostavat kehyksen, mikä myös edesauttaa rasvapallon palan erottumista riittävän selkeästi kuvassa.


Sitä monesti mainittua "valon ja varjon rytmiä" ei kuvassa niin hirveästi ole. Kuvaushetki kun oli harmaan pilvinen. Otuksissa ja oksissa on sentään valo- ja varjopuoli pystysuunnassa. Kerronnallisesti eläinten välistä suuntaa vasten kohtisuorassa olevat oksat ja oravan etutassut korostavat tilannetta. Toisella on ruokaa, toisella ei.


Varsinainen kuvan jippo on kuitenkin epäsymmetriassa. Iso (lintuun nähden) orava ruokaa etutassuissa ja pieni lintu nälkäisen oloisena. Tästä voi jokainen kehitellä itselleen tarinan, mikä on minusta aina jollain tavalla mukana hyvässä kuvassa. Sen ei suinkaan tarvitse olla se tarina, mikä ihan oikeasti kuvaan liittyy. 

Nämä arviot ja analyysit edustavat totuutta minulle, mutta vain minulle. Erilaisten perusteltujen mielipiteiden esittäminen on hyvin toivottavaa, mutta jos halusi on vain purkaa nimettömänä pahaa mieltäsi, niin siihen löytyy varmaan muita parempia kanavia. Perusteltua kritiikkiä kyllä kestän, vaikka en olisikaan samaa mieltä, mutta puskista väärin sammutettua huutelevat tulen poistamaan.

ps. 12.12.2015

Tauluissa näkee paljon käytettävän tätä tekniikkaa. Vain jotkin osat kuvasta ovat värillisiä, muut harmaasävyisiä. Dokumentaarisuus katoaa tietysti kertalaakista, mutta kyllähän tästä seinätaulun voisin teettää. 

Saturday, 3 October 2015

Riskin ja substanssin hallintaa

Kuvassa "Koivukylän suuri poika" (ainakin kooltaan) Antti Lindtman "Otatko riskin?" -näyttelyn avajaisissa yhtä kohdetta kokeilemassa.
Antti Lindtman on yksi niistä valtakunnan vaikuttajista, joka joutuu työssään riskien johdosta vaikeisiin valintoihin. Toivottavasti hän ei tee suurten lukujen lain pohjalta. Lain soveltamisalue kun on varsin rajallinen. 

Matemaatikkotuttavani halusi käydä Heurekan uudessa "Otatko riskin?"-näyttelyssä heti tuoreeltaan. Lupauduin hänelle oppaaksi, vaikka minulla ei itse näyttelyn kanssa olekaan mitään tekemistä. Muutamaa näyttelytekstin yksityiskohtaa olin kommentoinut pyynnöstä, yhtä pyytämättäkin.

Matemaattiselta peruskoulutukseltamme olimme molemmat stokastikkoja. Stokastiikka on matematiikan osa-alue, jossa tutkitaan todennäköisyyksiä. Hän professori emeritus, minä vain virkaheitto (tosin omasta tahdosta) lehtori.

Pysähdyimme ensimmäiseksi kohteen "Suurten lukujen laki" kohdalle. Se kun oli näyttelyn alussa ja sattui olemaan vielä minun matikan graduni aihe.

"Kommentoinko rehellisesti vai kaunistellen?" ystäväni kysyi.

"Ihan rehellisesti vain, minulla kun ole osaa eikä arpaa tähän näyttelyyn. Se on ranskalaista tuontitavaraa."

Joten alla oikean asiantuntijan kommentteja kohteesta "suurten lukujen laki" ulkomuistista.

"Otetaan kohteen ensimmäisen ruudun teksti. Todennäköisyys on laskennallinen, teoreettinen käsite. Ei ole eri todennäköisyyttä teoriassa ja käytännössä. Heitettäessä tässä olevaa noppaa kummankin tuloksen todennäköisyydet ovat yhtä suuret - käytännössä tai teoriassa.

Toki tämä kuvastaa hyvin sitä, että aikoinaan koko todennäköisyyden käsitteen määritteleminen ilman kehämääritelmää osoittautui ongelmalliseksi. Kuten me kaksi hyvin tiedämme, niin tämän ratkaisi vasta neuvostoliittolainen matemaatikko Kolmogorov aksioomillaan."

"Jos tapahtuma on '8 keltaista ja 8 sinistä noppaa', niin sen vastakohta on 'Jotain muuta kuin 8 keltaista ja 8 sinistä noppaa. Nopat kun voidaan laittaa 65536 eri tavalla, joista 12870 on sellaisia, että molempia värejä on yhtä paljon.  Eri värejä on eri määrät silloin 52666 vaihtoehdossa. Todennäköisyydet pyöreästi laskien näille ovat 20 % ja 80 %. Siis tuloksena EI pitäisi teoriassa  (mitä se tarkoittaakin)  olla 8 keltaista ja 8 sinistä noppaa vaan jokin muu jakauma. Toki tasajakauma on kaikista mahdollista yksittäisistä vaihtoehdoista todennäköisin, mutta siitähän ei tekstin mukaan ole kyse."

"Koneellinen laskeminenkaan ei osu aina ihan kohdalleen. Nopat olivat kuitenkin kauniisti koloissaan."

"Tämä nyt on vähän nipottamista, mutta matematiikka on. Jos suhde ilmaistaan lukuina, niin se joko supistetaan tai sitten käytetään todellisia lukumääriä. Muussa tapauksessa prosentteja. Näin ollen heitettäessä 16 noppaa tulos ei tietenkään voi olla 50:50, vaan joko 8:8, 1:1 tai prosentteina 50 %:50 %. Kuvan tulos on siis joko 5:11 tai kuten kuvassa 31 % : 69 %"

"Kolme viimeistä virkettä toistaa lähes samaa asiaa. Ainakin keskimmäisen voi huoletta jättää pois. Huomioni kiinnittyi myös sanan 'määritellä' käyttöön. Matematiikassa, joka itsessään on varmaan kielistä yksikäsitteisin, pyritään myös yksikäsitteisiin ilmaisuihin, joissa sanoilla ja käsitteillä on yksikäsitteiset vastineensa. Käsitteet määritellään, ei lausekkeita tai matemaattisia lakeja. Näin ollen suurten lukujen laki ei voi määritellä sitä, miten tapahtuman toistumistiheys käyttäytyy vaan lain perusteella voidaan odottaa tapahtuman toistumistiheyden lähestyvän tapahtuman todennäköisyyttä toistokertojen määrän kasvaessa. Varmaahan se ole, mutta todennäköisyys tähän kasvaa koko ajan."

"Todennäköisyyslaskentaa voidaan soveltaa monella alalla, mutta suurten lukujen lain soveltamisalueet ovat huomattavasti suppeammat. Se pätee toistokokeissa, joissa tapahtumilla on koko ajan samat todennäköisyydet. Selkeimmin tämä ehto toteutuu erilaisissa peleissä, kuten lantin tai nopan heitto, ruletti, kortinpeluu jne. Mielipidetutkimuksessa voidaan toistaa sama kysymys, mutta vastaajat ovat aina eri henkilöt, joten tämä tilanne ei ole sellainen, jossa suurten lukujen lakia voitaisiin soveltaa. Käsite 'koko väestön todennäköinen mielipide' on jotain sellaista, mikä ei kyllä aukene minulle. Mitähän sillä tarkoitetaan?

Sama pätee suurten lukujen lakiin ja vakuutusyhtiöihin. Vakuutusmatematiikka on todennäköisyyksien ja tilastojen matematiikkaa, mutta suurten lukujen laki ei kyllä kuulu vakuutusmatematiikan työkaluihin. Vakuuttamisessa oleelliset onnettomuudet ja niistä koituvat vahingot kun eivät ole toistokokeita.

Jostain syystä kääntäjä on vaihtanut sanan 'luku' tässä viimeisessä kappaleessa 'numeroon'. Suomen kielessä luvut muodostetaan kymmentä numeroa käyttäen. Ainoastaan järjestysluvuista puhuttaessa käytetään käsitettä numero, kuten vaikka kilpailla numerolla 123.

Tämä pieni kömmähdys johtuu varmaan siitä, että suurten lukujen laki ranskaksi on 'Loi des grands nombres'. Ranskassa lukua tarkoittava sana on siis 'nombre', numero taas on 'chiffre'. Englanniksi sanat ovat 'number' ja 'digit', ruotsiksi 'tal' ja 'nummer'. Siinä menee helposti kääntäjäpolo sekaisin."

Täytyy myöntää, että tunsin jonkinlaista myötähäpeää tekstien laatijoita kohtaan. Kuten todettua, niin näyttely on ranskalaista alkuperää. Onko näyttelytekstien huonous jo alkuperäisessä tekstissä vai vasta käännöksessä tullutta, siihen en osaa ottaa kantaa.  Joka tapauksessa substanssin osaamisen ohuus niistä paistaa niin selkeästi, että seitsemän kirkon tornin näkeminen ei tuottaisi mitään vaikeuksia katsottaessa substanssilätyn lävitse.

Sen vielä ymmärrän, että pizza-laatikon kylki on konekäännöksen jälkeen ihan hirveää luettavaa, mutta samaa en soisi näkevän tiedekeskuksen näyttelyteksteissä. Jos alkuperäinen teksti on yhtä kehnoa kuin sen nykyinen käännös, niin se pitäisi kyllä korjata. Heurekan talous on tunnetusti heikoissa kantimissa, mutta jos se alkaa näkyä näyttelyiden laadussa tällä tavalla, niin se ei lupaa hyvää. Ei ammattitaitoisen käännöksen kustannukset ole niin merkittävä osa kustannuksista, että sellaisesta pitää tinkiä. Ainakin silloin tingitään ihan väärässä kohteessa. Käännösprosessia en tässä tunne sen paremmin, mutta seuraavalla kerralla suosittelisin ranskankielisen matemaattisen tekstin kohdalla sekä kielen että substanssin tuntevaa kääntäjää. Sellaisiakin kun on, kuten vaikka Osmo Pekonen.


ps. En viitsinyt mainita, että minun ehdotuksesta tehtiin tämä korjaus juuri ennen näyttelyn avaamista. Heurekan toimeenpaneva henkilökunta on tunnetusti ripeää viime hetken toimissaan, mutta kyllä tekstien sisällön tarkistuksen pitäisi tapahtua hiukkasen aikaisemmin. 

Alkuperäisessä tekstissä oli siis yksi yleisimmistä tilastoihin ja todennäköisyyteen liittyvistä väärinkäsityksistä. Todellisuudessa lukumäärät eivät yleensä lähene, vaan todennäköisyys, että eri tapahtumien lukumäärien erotus kasvaa toistojen kasvaessa on selkeästi suurempi kuin kuin niiden lukumäärien erotuksen supistuminen. Monet uhkapelurit elävät tämän harhan vallassa kohtalokkain seurauksin. Vaikka pelattaisiin "reilua peliä", eli kukaan ei vedä välistä rahaa, niin ei ole mitään tilastollista takuuta siitä, että pitkät sarjat korjaavat häviölle joutuneen pelaajan tilanteen. Suurten lukujen lain tilanteilla on "unohtamisominaisuus", eli aiemmat tapahtumat eivät vaikuta tuleviin.

Ystäväni ilmoitti tämän kohteen jälkeen, että kiitti, mutta mulle riitti. Maksullisen näytelyn tekstien matematiikan substanssiosaamisen pitää olla paremmalla tolalla, ennen kuin hän tulee seuraavan kerran.  Ei muusikkokaan viitsi ehdoin tahdoin käydä konsertissa, jossa musisoidaan nuotin vieressä.