Tuesday, 28 October 2014

Maalämpölämmittäjän parasta aikaa





 Syksy on juuri nyt lämmin ajankohtaan nähden. Maakin on lämmin kesän jäljiltä, kunhan mennään vähän syvemmälle. Olosuhteet ovat mitä otollisimmat maalämmöllä lämmittäjän kannalta. 

Maalämpösysteemini käyttöpanelista ottamani kuvat kertovat paljon tilanteesta. Niiden perusteella voi tehdä myös muutamia lämpöopillisia laskelmia. 

Ulkolämpötila lienee selkeä ilman sen kummempia selityksiä. 11,2 astetta, mikä näin lokakuun viimeisten päivien iltana on aika korkea. Liuos sisään tarkoittaa sen alkoholin ja veden seoksen (1:2) lämpötilaa, joka on käynyt 170 metriä syvällä imemässä maaperän kesällä auringosta varastoimaa lämpöä. Kun osa siitä on otettu kompressorilla talteen, niin maahan palaavan nesteen lämpötila on -0,8 astetta. Kun liuosta kierrätetään 1800 l/h, niin lukion ensimmäisen vuoden fysiikan kurssien lämpöopin laskulla saadaan tulokseksi, että lämpöpumppu imee maasta lämpöä huusholliin noin 11 kilowatin teholla. Ei huono.


Menov on se lämpötila, johon lämminvesivaraajassa kiertävän liuoksen lämpötila nostetaan. Sen avulla voidaan laskea laitteen teoreettinen COP-arvo eli suorituskerroin. 


Tämä siis tarkottaisi, että vajaan 2 kW:n sähköteholla saataisiin tupaan lähes 13 kW teholla lämpöä. Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Kuten onkin. 


Maalämpöpumpun reaaliset arvot näkyvät tästä kaaviosta. Kun lämpötila nostetaan pyörein luvuin 5 asteesta 50 asteeseen, niin laitteen lämmitysteho Qh on noin 10,5 kW, suorituskerroin COP on 3,5 ja vaadittava sähköteho Pe on noin 3 kW. Ei ihan huonoja nekään. 

Sen sijaan pakkasen paukkuessa kireimmillään meikäläisen rintamamiestalossa yritetään imeä viimeinenkin lämpö maasta. Sisään tulevan nesteen lämpötila on nollan huitevilla ja se pitää nostaa 65 asteeseen. COP on enää noin kaksi, eli ollaan siinä kuuluisassa fifty-sixty -tilanteessa. Puolet petäjäistä. Lämmitystehokaan ei nouse juuri 8,5 kW:ia suuremmaksi. Liiterissä olevat koivuklapit nousevat arvoon arvaamattomaan. Tulee myös mieleen, että pitäisikö lisäeristää. No, kesähelteillä nämä pakkomielteet kummasti helpottavat. 

Tämän tarinan opetus on varsinaisesti siinä, että matematiikan lukutaito, niin kaavojen kuin graafien osalta olisi varsin hyödyllistä silloin tällöin arkielämässäkin. Mitatut suoritusarvot ja myyntimiesten puheet kun eivät aina ole 1:1.

Thursday, 23 October 2014

Mielenkiintoista, eikö vain?


Zeniitissä näkyvää tähtitaivasta Saarantie 8:n takapihalta kuvattuna 22.10.2014 klo 22.30. Kuvan alue kattaa taivaasta noin 20 astetta vaakasuunnassa ja 13 astetta pystysuunnassa. Kannattaa klikata hiirellä kuvaa, niin sen saa suurempana näkyviin.

Ihmisillä on monenmoisia mielenkiinnon kohteita. Jotkut seuraavat kissojen sielunelämää, toisille tapahtumat BB-talossa ovat päivän puheenaihe. Minä olen kiinnostunut valokuvauksesta ja havaittavista fysikaalisista ilmiöstä - en toki pelkästään niistä. Monesti nämä kaksi kulkevat kanssani käsi kädessä - jopa ihan ammatiksi asti.  Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu.

Eilen oli tähtikirkas ilta pitkälle puoleen yöhön asti. Tarvitsin ihan muihin tarkoituksiin kuvaa tähdistä, joten oli otollinen hetki sille puuhastelulle.

Jos haluaa vain kuvan tähdistä, eikä ole väliä, mitä tähtiä kuvassa on, niin kuvaajan on päätettävä kuin entisen hiihtäjän, että satsaako luistoon vai pitoon. Eli suuntaako kameran kohti Pohjantähteä vai zeniittiä. Niillä on 30 asteen ero. Zeniitissä on vähiten valosaasteen turmelevaa ilmakehää katsojan ja tähtien välissä, lähellä Pohjantähteä taas tähdet pysyvät parhaiten pyörivään maapalloon nähden paikoillaan.

Valitsin zeniitin. Jopa täällä etelässä kirkkaina öinä valosaaste tähtitaivaalla on todellisuudessa paljon mainettaan vähäisempää, varsinkin suoraan ylöspäin olevassa suunnassa. Tähtien näkyvyyteen kun vaikuttaa sekä fysiologisia että fysikaalisia seikkoja. Yksi merkittävä syy näkyvien tähtien vähäiseen määrään on maiseman, ei niinkän taivaan valoisuus keinovaloista johtuen. Silmät eivät pääse tämän valosaasteen vuoksi herkistymään kunnolla tähtien katseluun. Muutenkin tähdet alkavat näkyä kunnolla vasta sitten, kun silmät ovat tottuneet pimeään. 

Kameralle tämä  ole ongelma. Kunhan linssi vain peitetään valon heijastuksilta, niin meidän takapihaltammekin sai lähes yhtä paljon tähtiä sisältäviä  kuvia tähtitaivaasta kuin menemällä valottomaan korpeen. 

Suuntasin Canonin EOS 5D Mark II kamerani nokallaan Canonin 100 m:n f:2.8 makro-objektiivi kohti taivaan lakea. Kun kamera on lähes kohinaton aika reippaillakin ISO-arvoilla, niin laitoin herkkyydeksi 1600 ISO. Valotusaika 2 sekuntia tuntui parin koekuvan jälkeen aika passelilta.

Kameran tarkentaminen taivaalle ei välttämättä ole mikään triviaalitemppu. Useissa kameroissa nimittäin tarkennus äärettömyyteen on jossain ihan muussa kohdassa kuin tarkennusrenkaan ääriasennossa. Automaattitarkennuksesta ei tässä ole mitään apua. Minä käytin keinoa, jossa tarkensin ensin vajaan puolen kilometrin päässä olevaan katuvaloon. Optisesti ½ kilometrin päässä oleva kohde on tällä polttovälillä äärettömän kaukana. Kuu on tietysti hyvä tarkennuskohde, jos se vain sattuu olemaan taivaalla.

Ensimmäinen hämmästyksen aihe yleensä on kuvassa näkyvien tähtien määrä verrattuna siihen, mitä silmät olivat nähneet. Kuvassa näkyvien  tähtien määrä on aika tyypillinen, jos taustan haluaa säilyvän vielä suunnilleen mustana. Lisävalotus toisi toki lisää kohteita näkyviksi, mutta taivas ei olisi enää silloin musta.


3200-kertainen suurennos yllä olevasta kuvasta. Tähtien nimet ova minulla tuiki tuntemattomat. Ne eivät edes tuikkineet, koska ne olivat lähellä zeniittiä. Taivaanrannassa paksun ilmamassan läpi tulevien tähtien valo tuikkii paljon herkemmin. Kriteeri hyvälle seengille on, että yli 40 asteen kulmassa näkyvät tähdet eivät tuiki.

Sen sijaan tähdistä pystyy päättelemään, että alempi näkyy Maahan kirkkaampana, koska sen valoarvot ovat suuremmat ja kuva on levinnyt enemmän. Lisäksi se on selvästi kylmempi pintalämpötilaltaan, kuin ylempi tähti, koska sen valo on punavoittoista toisen sinivoittoisuuteen nähden. 

Kun suurensin kuvaa äärirajoille, havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Tähtien valopisteet eivät suinkaan olleet yhden pikselin kokoisia eivätkä symmetrisiä, vaan digonaalin suuntaan hieman venyneitä. Jälkimmäisen täytyi johtua maapallon pyörimisliikkeestä, mutta halusin varmistua siitä parin laskelman avulla.

Maapallo pyörii akselinsa ympäri 15 astetta tunnissa. Kun zeniitti on täällä Etelä-Suomessa noin 60 leveyspiirillä, niin zeniitin ja Pohjantähden välinen kulma on 30 astetta. Zeniitissä näkyvät tähdet kiertyvät siis taivaalla 5 astetta tunnissa, mikä tekee 0,0014 astetta sekunnissa, eli jos ollaan kielinokkelia, niin 5 sekuntia sekunnissa. 

Canonissa on 5616 x 3744 pikselin kokoinen kenno. Kun 100 mm:n objektiivin diagonaalinen kuvakulma kamerassa on 25 astetta, niin yksi pikseli vastaa 0,0045 asteen kulmaa. Siis diagonaaliseen suuntaan kennolla liikkuvan tähden kuvan paikka siirtyy yhden pikselin verran kolmessa sekunnissa. Laskelmani säilyttävät varsin hyvin kuvassa näkyvän ilmiön.

Köyhän miehen spektroskooppi. Tarkentamalla reilusti "pieleen" tähtitaivaan kuvaa, piirtyvät vain kirkkaimmat tähdet epäterävyysympyröinä. Niiden kirkkaudesta ja väristä voidaan arvioida tähtien suhteelisia kirkkauksia ja pintalämpötiloja. 

Oikealla netissä olevan tähtientunnistusohjelman antamat tiedot vasemmanpuoleisessa valokuvassa näkyvistä tähdistä. Ollaan siis Kassiopeian tähtikuviossa. Ylimpänä oleva punertava tähti on nimeltään Shedar. Sen näennäinen kirkkaus on 2,24 M ja pintalämpötila 4530 K. Alempana oleva sininen tähti on Ruchbah. Sen näennäinen kirkkaus on 2,68 M ja pintalämpötila 8400 K. Sopii hyvin yhteen valokuvan visuaalisen informaation kanssa.


Kassiopeia tähtikartalla. Kuvassa näkyvät tähtikuvion tähdet a ja d ovat tekstissä mainitut Shedar ja Ruchbah.  

Wednesday, 15 October 2014

Lisää syväterävyyttä








Seikkailut terävyysalueen jännittävässä maailmassa jatkuvat. Keskeinen motiivini näihin tutkimuksiin on selvittää itselleni, mistä syväterävyydessä optisena ilmiönä oikein kyse. Kuten aikaisemmista osista varmaan on käynyt ilmi, niin asia ei ole ollenkaan simppeli ja selkeä juttu, ei edes vai pitäisikö pikemminkin sanoa varsinkaan poikkitieteilijälle. Odotan, suorastaan pyydän korjauksia asioihin, jotka olen ainakin kommentoijan mielestä ymmärtänyt ihan tai vähän pieleen. "Väärin sammutettu" ei ole kovin rakentava kommentti.

Otin uuden kuvasarjan, jossa vakioin toisen muuttujan, eli polttovälin. Kaikki kuvat on otettu samalta etäisyydeltä objektiiveilla, joiden polttoväli on 50 mm. Molemmissa aukkoarvo oli 4.0. Ainakin minun silmiini ylimmässä kuvassa on suhteessa pisin terävyysalue. Parhaiten kuvia voi vertailla keskenään klikkaamalla yhtä, jolloin ne voi katsoa peräkkäin.

Alin kuva on rajaus ylimmästä kuvasta siten, että se on suunnilleen rajattu keskimmäisen kuvan mittojen mukaan. Näin menetellen alimmat kuvat näyttävätkin suunnilleen samanlaisilta terävyysalueensa suhteen. Ainakin minun silmiini. Pienet erot johtuvat enemmän objektiivien eroista kuin erilaisista optisista ominaisuuksista.

Ylin kuva on otettu Canon Mark II:lla ja keskimmäinen Olympus E1:llä. On varsin ymmärrettävää, että Canonin kuvasta rajattu versio ja Olympuksen kuvat ovat lähes samanlaiset terävyysalueensa suhteen. Objektiivien polttovälit ja aukkoarvot ovat samat ja molempien kennojen pikselitiheys on suunnilleen sama.

Miksi sitten Canonin rajaamaton kuva näyttää siltä, että siinä olisi pidempi terävyysalue? Siksi, että isommalla kennolla terävyysalueen rajan määrittävän epäterävyysympyrän raja on isolla kennolla suurempi kuin pienellä. Kinokoon kennolla rajana yleisesti pidetään 0,03 millimetriä, kroppikertoimen 2 kennolla 0,015 millimetriä. Kun kuvat näytetään saman kokoisina, niin suurikennoisemman kameran kuva näyttää syväterävämmältä. 

Viimeisin kuva rajattu ylimmästä kuvasta ilman koon muuttamista. Sekin näyttää terävyysalueeltaan olevan pidempi kuin suuremmat kuvat.


Terväsyysaluelaskurin näkemys terävyysalueiden pituudesta kahdesta ylinnä olevasta kuvasta. Kuvat on tarkennettu sanan "LAIVALOMAT" viimeiseen T-kirjaimeen. Kuvista voi hyvin nähdä,että terävyysalue ei lopu kuin veitsellä leikaten, vaan hiipuu pikku hiljaa epäterävämmäksi. Yllä olevia arvoja käytetään yleisesti epäterävyysympyrän raja-arvoina. 


Tämä oli kova sana valokuvamaailmassa 46 vuotta sitten. Lupaukset kuvien onnistumisesta olivat vähintään yhtä katteettomia kuin nykyäänkin. 

Vintiltäni löytyneitä noin 50 vuotta vanhoja Hesareita selatessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota mainosten suureen määrään. Nykyisen Hesarin talouskerros kusisi hunajaa, jos nuo ajat vielä palaisivat. Ei ole pelkoa siitä. 

Monday, 13 October 2014

Kun googletuskaan ei auta



Nämä kuva havainnollistavat epäterävyysympyrän syntyä ja sitä, miksi syväterävyys on suurella  aukkoarvolla (pienellå aukolla)  suurempi kuin pienellä aukkoarvolla. Pohdintaani ei näistä kuitenkaan ollut apua.

Rupesin pohtimaan, että miksi oikeastaan edellisessä jutussani samalta etäisyydeltä samalla aukkoarvolla otetuissa kuvissa kuvat ovat sitä syväterävämpiä, mitä lyhempi on  polttoväli. Kaikissa kuvissa kuvakulma on kuitenkin sama.


Edellisessä jutussa olleet esimerkkikuvat. Alempi on selvästi syväterävämpi, sen näkee jo sokea Reettakin. 


Olympuksessa kuvan sivusuhde on 4:3. Rajasin sen ylhältä ja alhaalta siten,että sivusuhteeksi tuli 3:2. Nyt ylin ja alin kuva ovat ehkä paremmin vertailukelpoiset. Rajaus ei tietenkään muuta sitä,että 50 millisellä kuvatulla tausta on terävämpi kuin 100 millisellä kuvatulla.

Tarkastellaan tässä nyt Canon Mark II:sta, jolla kuva otettiin 100 mm:n objektiivilla ja aukkoarvo oli 2.8 ja Olympuksen E1:stä, jolla kuva otettiin 50 mm:n objektiivilla ja niin ikään aukkoarvolla 2.8. Kennojen koot olivat suhteessa 2:1.

Olympus on siis optisesti identtinen Canonin kanssa mittakaavassa 1:2. Aukkoarvo on tietysti sama, koska sehän on polttoväli jaettuna linssin halkaisijalla. Olympuksen etulinssin halkaisija on mittakaavan mukaisesti puolet Canonin vastaavasta.

Näin ollen luulisi, että syväterävyyskin menisi samassa suhteessa. Kameroiden kennoille syntyvät kuvat ovat toki eri kokoiset, mutta nehän suurennettiin saman kokoisiksi, jolloin Olympuksen kuva oli selvästi syväterävämpi.

Turvauduin tietysti nykyajan ongelmanratkaisun vakiokeinoon: googlettamiseen. "Focal lenght depth of field" yhtenä hakusanana. Oli muitakin yrityksiä.

Yleensä googlesta etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan, mutta ei nyt. En löytänyt netistä vastausta kysymykseeni. Korostan siis, että en löytänyt. En suinkaan väitä, etteikö se olisi sieltä löydettävissä.

Jos netistä ei löydä, niin pitää alkaa miettiä itse. Vaikka kuinka koitin piirrellä linssin esineestä muodostaman kuvan kaavioita, niin kysymys jäi vastausta vaille.

Lopulta jouduin turvautumaan siihen viimeiseen oljenkorteen. Matematiikkaan. Linssien matematiikka kaikkein yksinkertaisimmassa ideaalitapauksessa ei ole kovin monimutkaista, toisin kuin reaalisten linssien lausekkeet. Lähdin yksinkertaisesta liikkeelle.

Peruskoulussa taidetaan kertoa jo linssiyhtälöstä (en ole ihan varma). 1/a + 1/b = 1/f, 

missä a = esineen etäisyys linssistä, b = kuvan etäisyys linssistä ja f = linssin polttoväli.

Nukke oli noin metrin päässä kamerasta, joten olkoot esineen etäisyys vakio 100 cm. Canonin objektiivilla yhtälöstä tulee

1/100 + 1/b = 1/10, josta ratkaistuna

b = 11,11 cm

Olympuksella vastaavasti

1/100 + 1/b = 1/5, josta

b = 5,26 cm.

Koska kaukana oleva kohde fokusoituu polttopisteen etäisyydelle linssistä, niin Canonissa kaukana oleva kohteet ovat 1,11 cm ja Olympuksessa 0,26 cm filmitason (vanhan liiton miehiä) edessä tarkennuksen ollessa metrin päässä. Koska Canonissa polttoväli on suurempi, niin tämä tuntuu aika itsestään selvältä. 

Oleellista tässä on kuitenkin se, kuinka suuri on kohteen fokuksen suhteellinen etäisyys polttoväliin verrattuna. Canonilla se on 11,1 % ja Olympuksella 5,2 %. Olympuksessa fokuksen etu- ja takapuolella olevat pisteet kuvautuvat filmitasolle on paitsi absoluuttisesti niin myös suhteellisesti pienempinä. Siksi sen antama kuva on syväterävämpi kuin Canonin.


Kaaviokuva havainnollistamaan tilannetta. Objektiivit on ovat asennossa, jossa 100 cm:n päässä olevan kohteen (esineen) kuva tarkentuisi filmitasolle. Sitä ei kuvassa ole kuviota sekoittamassa, koska nyt tutkitaan kaukana olevan pisteen kuvaa filmitasolla. 

Katkoviiva esittää äärettömän kaukana olevasta kohteesta tulevia optisen akselin kanssa yhdensuuntaisia valonsäteitä. Alemman 50 mm:n objektiivin muodostama kuva filmitasolla on absoluutisesti ja suhteellisesti pienempi, koska äärettömyydessä (siis kaukana) oleva kohde tarkentuu absoluuttisesti ja suhteellisesti lähemmäksi filmitasoa.

Laskin vielä Panasonicin arvot sen 17,7 mm:n polttovälille. Tulos oli 1,8 %, mikä näkyy tietysti myös kuvissa suurimpana syväterävyytenä.

Laskin vielä (alkeistrigonometriaa), kuinka suuri olisi kaukana olevan pisteen koko filmitasolla yllä olevassa kaaviokuvassa, jos molemmissa objektiiveissä olisi sama aukkoarvo 2.8. 100 mm:n objektiivilla pisteen koko olisi 3,9 mm ja 50 mm:n objektiivilla 0,9 mm. Ottaen muodostuvan kuvan koon huomioon lyhyemmällä polttovälillä otetussa kuvassa fokuksen ulkopuolella olevat pisteet ovat suhteellisesti ottaen puolet pienempiä. Tulos on yhtenevä mm. netissä olevien tietojen kanssa.

Molemmissa kameroissa kennon pikselitiheys, siis kennojen resoluutio on noin 160 px/mm. (Sen tiheämpään kennoja ei juuri kannata laittaakaan, koska objektiivien piirtokyvyn rajat tulevat vastaan). Siis pistemäisen kaukana olevan kohteen, kuten vaikka tähden kuva canonin kennolla metrin päähän tarkennettaessa leviäisi noin 600 pikseliä läpimitaltaan olevaksi läikäksi. Olympuksella läikän koko olisi 140 pikseliä.

Canonin objektiivilla lähin tarkennus on 30 cm filmitasosta, siis linssi on silloin 20 cm:n päässä kuvauskohteesta. Kaukana olevan pisteen koko filmitasolla on silloin yhtä suuri kuin etulinssin läpimitta, eli aika sumeaksi se menee. Kameran objektiivit ovat usean linssin muodostamia linssisysteemejä, mutta kyllä niihinkin pätee pääpiirteissään tämä yksinkertainen linssiyhtälö.


Ihmisiä kiinnostavat erilaiset asiat. Tästä probleemasta kiinnostuneita tämän blogin lukijoita on tuskin monia muita kuin Sakari, enkä hänestäkään ole ihan varma. Saattanut jopa pohtia ja selvittää tämän ajat sitten (epäilen kuitenkin). Varsinkin kun ratkaisu ongelmaan löytyy parhaiten matematiikan kautta, niin rivit tuppaavat harvenemaan vain entuudestaan.  Jotkut asiat vain ovat sellaisia, että ne on ymmärrettävimmin kerrottavissa matematiikan kielellä - tietysti sillä edellytyksellä, että sekä kertoja että kuulija osaavat kyseistä kieltä. Kielten opettajien liitto SUKOL hehkutti joskus tunnuslauseella "Kielitaitoinen pärjää paremmin". Matematiikan opettajana en voisi olla enempää samaa mieltä. 

ps. 15.10.2014


Canon Mark II, 100 mm; f:2.8


Panasonic Lumix DMC-LX7, 17,7 mm; f:2.8. 

Kuvat eivät ole perspektiiviltään aivan identtiset. Jotta kuviin saataisiin sama perspektiivi, niin objektiivien optisten keskipisteiden pitäisi olla samassa kohtaa. Tämän parempaan en tällä kertaa pystynyt (sähelsin aikani ½ tuntia, ei ole helppoa, kun muuttujia on kaksi, etäisyys ja kulma). Asia käy kuitenkin ilmi.




Canon Mark II, 100 mm; f:16.0. 

Teorian mukaan 100 mm:n objektiivin kuvassa aukolla 16  ja 17,7 mm:n objektiivissa aukolla 2.8 pitäisi olla suunnilleen yhtä pitkä terävyysalue. Tämä kuva on likimain teorian mukainen, ainakaan se ei kumoa teoriaa. 


Panasonic Lumix DMC-LX7, 4,7 mm; f:2.8. 

Kuvasta on rajattu suunnilleen sama alue kuin mitä muissa kuvissa on rajaamatta. Kaikissa kuvissa siis on etäisyys kohteesta sama. Tarkennettu keskellä olevaan "normally open" -kohtaan. 

Panasonic Lumix DMC-LX7, 4,7 mm; f:2.8.

Tässä kuvassa ei ole muuta ideaa kuin se, että sana "open" on kuvan keskellä fokuksessa ja suunnilleen saman kokoisena kuin muissakin kuvissa. Kamera on suunnilleen samassa suunnassa sanaan "open" nähden kuin muissakin kuvissa.  Etäisyys kamerasta kohteeeen sen sijaan on nyt ihan jotain muuta kuin muissa kuvissa. Perspektiivi näyttää silloin tältä.  


Vielä pieni yhteenveto tähän mennessä tapahtuneesta. Tämä on toinen osa bloggausta, jossa pohdiskelen polttovälin, aukkoarvon ja syväterävyysalueen pituuden välisiä suhteita. Tarina ei etene mitenkään hirveän loogisesti, koska se noudattelee ajatusteni kulun kronologista järjestystä, mikä ei suinkaan ole mikään sujuvan kirjallisen esityksen riemuvoitto. Käsitys asioista muuttuu ja täsmentyy matkan aikana, kuten ne lukijat ovat varmaan panneet merkille, jotka ovat jaksaneet olla mukana ainakin suurimman osan matkasta.

Polttovälin vaikutuksesta terävyysalueen pituuteen on olemassa monenlaisia käsityksiä. Suurin osa on yksinkertaisesti vääriä. Se kun ei ole kauneus katsojan silmässä, vaan yksinkertaisesti mitattavissa oleva asia. Silmällekin se on toki selkeästi nähtävissä, etenkin jos ottaa esimerkeiksi tarpeeksi eroavat polttovälit, kuten yllä olevissa kuvissa.

Jotta toinen ei puhuisi aidasta ja toinen aidanseipäistä, niin tietyt reunaehdot on lyötävä kiinni. Minulla ne olivat seuraavat. Kuvat otettiin samalla aukkoarvolla samalta etäisyydeltä samaan kohteeseen tarkentaen. Kun vielä kennojen fyysiset pituusmitat olivat polttovälien suhteissa, niin sekä kuvien perspektiivit että kuvakulmat olivat samat (suunnilleen). Viimeinen ehto oli itse asian kannalta epäolennainen, mutta helpotti asian visuaalista tarkastelua.

Näillä reunaehdoilla lyhyemmän polttovälin objektiivilla otetussa kuvassa on pidempi syväterävyysalue. Jos pidemmän polttovälin objektiivia himmennetään siten, että uusi aukkoarvo on saatu kertomalla entinen polttovälien pituuksien suhteella, niin kuvien terävyysalueiden pitäisi olla samat (suunnilleen).

Kumpikin ilmiö näkyy selkeästi viimeisimmässä kuvasarjassani, jossa olen kuvannut sivulla olevaa tekstiä. Tämä ei kuitenkaan ollut se varsinainen probleemani, jonka esitin itse itselleni. Minun kysymykseni oli, että miksi näillä reunaehdoilla lyhyemmällä polttovälillä on pidempi terävyysalue. Kvantitatiivinen selitys löytyi matematiikan avulla linssiyhtälöstä, kvalitatiivinen taas siitä, että eri polttoväliset objektiivit taittavat valoa eri tavalla. Siksi valonsäteiden kulku eri polttovälin objektiiveissa menee eri kulmissa ja siksi niiden syväterävyysalueet eivät ole samoja. 


Saturday, 11 October 2014

Opi perusasiat; se ei koskaan ole liian myöhäistä


Kuvakaappaus Tony Northrupin Youtube-videosta. Minulle jäi vähän sellainen tuntu, että Tony on osittain väärällä alalla. Hänestä olisi tullut hyvä juristi peritaatteenaan: "Sotkuiset asiat selvitetään, selvät asit sotketaan".

Tony Northrup on tehnyt monia valokuvauksen perusasioita selventämään pyrkiviä videoita nettiin. Hänen laveasanaisuutensa alle vain tuppaa itse asiakin välillä hautautumaan niin syvälle, ettei siitä tahdo ottaa tolkkua. Yksi tällainen video on Northrupin polttovälin, aukkoarvon, kennon koon ja ISO-arvon välisiä yhteyksiä. Ainakin minun oli vaikea pysyä perässä ja käsitteet tuppasivat menemään päässäni enemmän sotkuun kuin selvenemään.

Minusta keskeinen syy käsitteiden sekottumiseen johtuu siitä, että kuvaajat on totutettu pitämään kinofilmikoon objektiivien polttovälejä mittatikkuina, joihin kaikki muu suhteutetaan, vaikka väkisin. Kuten kuvakulma. Siitä seurauksena on kuitenkin toivoton käsitteiden sotku. Koitan tässä hieman selventää muutamia peruskäsitteitä esimerkin avulla.

Oletetaan, että meillä on täyden kinokoon kennon (36 mm x 24 mm) omaava kamera. Sen nokalla on 100 mm:n objektiivi aukkoarvolla f:2.8. Tällä yhdistelmällä otetun kuvan kuvakulma, siis se kulma, joka näkyy kamerasta lävistäjien päätepisteiden välisten suuntien erotuksena, on 20 astetta. Pikkutele, sanoisivat fotarit.

Tehdään samasta kamerasta pienempikennoinen yksinkertaisesti peittämällä kennosta reunat pois  siten, että kennon kooksi tulee 18 mm x 12 mm. Mikä muu muuttuu? Ei mikään muu kuin kuvakulma. Se on nyt enää puolet edellisestä, eli 10 astetta. Aukkoarvo, joka on polttoväli jaettuna aukon halkaisijalla, pysyy tietysti samana, koska siinä lausekkeessa ei ole mitään hajuakaan kennon (tai filmin) koosta. Samoin syväterävyys ei muutu, eihän se voi vaihtua sen mukaan, kuinka suurelle osaa kennoa kuva valotetaan. Siis, jos kennoa vielä pienennetään, siten että sivujen pituudet ovat 6,4 cm x 4,3 cm, niin vain pienempi osa näkymästä saadaan vangittua kennolle, mutta se on ihan samanlainen kuin isompikennoisen kameran kuvassa. 

Monessa liemessä keitetty posliininen mallinukkeni. Kuva on otettu täyden kinokoon kameralla 100 mm:n objektiivilla aukolla f:2.8.

Kroppikertoimella 2 eli pituusmitoiltaan vain puolikas edellisestä kennosta olevalle kennolle kuva-ala olisi tällainen, kuten myös kuvan koko edelliseen verrattuna. Nukke pysyy koko ajan saman kokoisena ja tausta samalla tavalla epäterävänä.
Kroppikertoimella 5,6 kuva-ala ja  kuvan koko edelliseen verrattuna olisi tällainen. 


Näillä kameroilla nämä objektiivit rungossa otetut kuvat ovat kuvakulmaltaan samanlaiset. Canonin kennon on kaksi kertaa niin suuri kuin Olympuksen. Objektiivien polttovälit ovat 100 m ja 50 mm.

Jos nyt haluttaisiin ottaa pienemmälle kennolle kuva, jonka kuvakulma olisi sama kuin isommalle kennolle syntyvä, niin olisi käytettävä objektiivia, jossa on  lyhyempi polttoväli.  Minulla on kaksi kameraa, joissa on pienemmät kennot. Toisen kroppikerroin on 2, toisen 5,6.  Saman kuvakulman kuin kinokoon kamerassa 100 mm:n objektiivilla näillä saa 50 mm:n ja noin 18 mm:n polttovälisillä objektiivella.  Otetaan kaikki kuvat aukolla f:2.8 ja samalla valotusajalla kameroiden ISO-arvon ollessa samat (1/320 s ja ISO 100). Näin mentellen kuvat kinokennolle ja "kroppikennoille" otettuina ovat kuvakulman ja valotuksen suhteen suunilleen samanlaiset. Kamerat tosin eivät ole aivan identtisiä arvojensa suhteen ja yhden kameran kuvasuhdekin on vähän vanhahtava 4:3, kun se kahdessa muussa on kinokoosta tuttu 3:2. Keskeinen idea ei kuitenkaan katoa näihin pieniin epätarkkuuksiin.




Muuttuuko mikään? Muuttuu. Kuvan syväterävyys on sitä suurempi, mitä pienempi on kennon koko,  koska objektiivin aukko on fyysisesti pienempi polttovälin olleessa pienempi. Kun polttoväli puolittuu, niin aukon kokokin puolittuu, jotta aukkoarvo säilyisi samanlaisena. Kinokoon kamerassa pitää himmentää kaksi aukkoarvoa, jotta saataisiin samanlainen kuva syväterävyyden suhteen kuin mitä on  polttoväliltään puolet pienemmällä objektiivilla otetussa kuvassa. Valotusaika pienemmän kennon kamerassa on kuitenkin vain neljäsosa isomman kennon valotusajasta.




100 mm:n objektiivi pitää himmentää aukkoon 5.6, jotta syväterävyys olisi suunnilleen sama kuin 50 mm:n objektiivilla aukolla 2.8. Vastaavasti himmennystä 100 mm:n objektiivilla pitäisi olla peräti aukkoon 16 asti, jotta syväterävyys olisi vastaava, kun pienikennoisimmalla kameralla aukolla 2.8 otetulla kuvalla.  Jos ISO-lukema on kaikissa sama, niin valotusajat ovat tietysti lyhyemmät pienikennoisilla kameroilla.

Valotusajan muuttuminen saattaa herättää hämmennystä. Samanlaisen kuvan saa pienemmällä kennolla lyhyemmällä valotusajalla? Onko isossa kennossa muuta etua kuin suurempi syväepäterävyys sitä haluttaessa? Onhan suuri syväterävyyskin usein tavoiteltava ominaisuus. 

Yksi muuttuja on vielä piilossa. Nimittäin kennon pikseleiden lukumäärä ja kennon todellinen herkkyys. Tarkastellaan nyt kroppikertoimella 2 olevaa kennoa.

Jos kennon kokoa pienennetään vain rajaamalla sitä, niin yksittäiset kennopikselit ovat tietysti samanlaisia kuin ennen rajausta. Mikään muu kuin kuvakulma ja tietysti pikseleiden kokonaismäärä kuvassa ei muutu eli kuvan pikselikoko on enää neljäsosa alkuperäisestä. Sen sijaan jos pienemmässä kennossa pitäisi olla sama määrä pikseleitä kuin isommassa kennossa, niiden on oltava tiheämmässä. Tässä tapauksessa niiden koko olisi vain neljäsosa isomman kennon pikseleiden koosta. Kukin kennopikseli kerää vain neljäsosan siitä valosta, mitä isompikennoisen kameran kennopikselit tekevät. Pienempi kennoisen kameran signaalia on vahvistettava enemmän, jotta sen ISO-lukema olisi vertailukelpoinen isompi kennoisen kameran kanssa. Sen seurauksena pienempi kennoisen kameran kuvassa on enemmän kohinaa, varsinkin jos valoa on vähän. Se on väistämätön fysikaalinen seuraus, vaikka kohinaa voidaankin kuvasta poistaa erilaisin laskennallisin menetelmin.





Yksityiskohdat eri kameroilla oteistusta kuvista. Kameroina minulla oli täyden kinokoon kennon ja 20 megapikselin Canonin Mark II, Olympuksen jo vähän vanha kroppikertoimella 2 oleva 5 megapikselin E1 ja Panasonicin kroppikertoimella 5,6 ja noin 10 megapikselillä pelittävä DMC-LX7. Canon ylimpänä on ylivoimainen yksityiskohdan tarkkuudessa ja kohinattomuudessa. Oympuksenkin kuva on yllättävän kohinaton, mutta pieni pikselimäärä alkaa näkyä.  Panasonicin pienen kennon kohina alkaa jo tässä suurennoksessa tuntua. Kun valon määrä vähenee, niin suuren kennon edut tulevat vielä selvemmin esille. 

Mainittakoon vielä, että Canonin ja Olympuksen kennojen resoluutiot ovat suunnilleen samat. Kennojen pinta-alojen suhde on pyörein luvuin 4:1, kuten myös pikseleiden määrä. Näin ollen jokainen  alkeispikseli kummassakin kamerassa saa saman määrän valoa, jos valotusarvot ovat samat. Erot kuvan laadussa johtuvat sitten  muista muuttujista, kuten objektiivin piirrosta, kennon kyvystä taltioida siihen tulevaa valoa tai algoritmeistä, joiden avulla valoinformaatiosta muodostetaan lopullinen kuva. Muuttujia on paljon, eikä tässä jutussa ole tarkoituskaan raapaista yhtään pintaa syvemmältä muusta kohtaa kuin objektiivin polttovälin optisesta vaikutuksesta kuvaan.

Jos minulla olisi valta määrätä, mitä ja miten kameroiden kennoja ja objektiivejä pitäisi vertailla keskenään, niin antaisin vähän toisenlaista informaatiota. Polttovälin ja kroppikertoimien sijasta ottaisin käyttöön kuvakulman kertomaan, miten millaisen näkymän objektiivi antaa kussakin kamerassa kuvauskohteesta.

Vaikka näin:

Polttoväli 4,7 mm - 17,7 mm, vastaa kinokoossa polttovälien 24 mm - 90 mm kuvakulmaa
Suurin aukkoarvo f/1.4-2.3, vastaa kinokoossa aukkoarvojen  8.0- 13.0 syväterävyyttä.

Tässä merkintä 1:1.4-2.3 viittaa objketiivin valovoimaan eli siis suurimpaan aukkoarvoon polttovälialueen ääripäissä. "Kinokokoon suhteuttaminen" livauttaa helposti mieleen ajatuksen, että objektiivin valovoima myös heikkenisi samassa suhteessa. Näinhän ei ole. Jos objektiivin saisi jotenkin kiinni kinorunkoon, niin se toimisi siinä objektiivissa olevien arvojen mukaisesti.  Siis hyvin laajakulmaisena, mutta myös valovoimaisena. Tietenkin sellaisissa teknisissä seikoissa kuin piirtoympyrässä voisi tulla ongelmia, mutta ne ovat sitten eri juttu.

https://www.youtube.com/watch?v=eBU5OwPCczc

Thursday, 9 October 2014

Guggenheim dollarilla, auringonnousu viidelläsadalla tuhannella.


Guggenheim dollarilla on minusta jo niin sikahalpaa, että ei kannata varastaa netistä. 

Tämän typynkin sai dollarilla. Tosin vain royalty-freen käyttöoikeuden blogiin. 

Olin kertoilemassa valokuvien myynnistä, markkinoinnista ja muusta sen sellaisesta Helsingin kirjasto kympissä Apple-käyttäjien järjestämässä tilaisuudessa. Joko aihe, esiintyjä tai näiden yhdistelmä ei kiinnostanut kovin montaa, mutta tunnelma oli mukava, ja kun palkkioni ei ollut sidottu kävijämäärään, niin väen vähäisyys ei haitannut minua.

Minun lisäkseni mikrofonin kanssa äänessä oli Merja Leppinen mediapankki Pond5:stä. Merja piti ihan mukavan puheenvuoron. Kun minulla on ollut aiemminkin kokemusta kuvapankeista, tosin ei muuta negatiivista kuin vaatimaton tulonmuodostus, niin Merjan antama kuva Pond5:n mahdollisuuksista oli minusta vähän liian positiivinen ollakseen totta. Joten piti mennä Pond5:n sivuille ja katsoa, mitä siellä on tarjolla.

Olihan siellä. Paikallaan olevaa ja liikkuvaa kuvaa. Valokuvaa ja grafiikkaa. Ääntäkin.  Jokaisen maun mukaan. Tämän kuvatoimiston kantavia ideoita on se, että kuvaaja saa itse hinnoitella kuvansa. Toimisto ottaa sitten prosenttikorvauksensa välityksestä.

Ihan heti ei tulisi mieleen sijoittaa tämän valokuvan royalty-free käyttöoikeuksiin 500.000 dollaria. 

Täytyy sanoa, että kovin on eriävät käsitykset kuviensa rahallisesta arvosta eri kuvaajilla. Halvimmillaan kuvia saa blogikäyttöön alle dollarilla, kallein silmään osunut oli aika tavanomainen auringonnousukuva, josta kuvaaja pyytää vaatimattomasti 500.000 dollaria. Tosin onhan se Cannesista, missä tunnetusti kaikki on kallista.  Tulee kuitenkin mieleen, että voikohan tässä ihan oikeasti siteerata vanhaa sanontaa: "Ei se hullu ole joka pyytää, vaan se, joka maksaa". Hakusana oli kuitenkin "taivas" ja onhan taivasosuuksista kautta aikain maksettu hyvinkin runsaasti, vaikka taivaanporttien aukeneminen maksajalle on enemmän kuin epävarmoja saatavia.

Halvallakin saa. Ostin yllä olevan Guggenheimin dollarilla ja alastoman naisen toisella. Molemmat mahtuivat hyvin blogin pitäjän budjettiin. Varsinkin Guggenheimin sain ihan pilkkahinnalla ainakin siihen verrattuna, mitä Helsingin kaupungin herrat ovat omasta Guggenheimista valmiita maksamaan. Tosin on alaston nainenkin tullut monelle loppujen lopuksi aika kalliiksi.

Tämän naisen saisi blogiin alle dollarilla. Kun käyttöliittymässä voidaan kuvia järjestää monella eri tavalla, niin tässä ne on järjestetty hinnan mukaan, halvin ylimpänä.

Tästä naisesta saisi pulittaa blogissakin 137,25 dollaria, isossa painokoossa 549 dollaria. Mistä yli 170-kertainen hintaero ylempään kuvaan verrattuna muodostuu? Täytyy myöntää, että kun muutenkin ymmärrän naisia huonosti, niin vähäpukeisten naisten valokuvien suhteen olen ihan diletantti. Täytynee konsultoida kaveriani Sakaria, joka on paremmin perillä genrestä. 

Alastomia naisia, tosin kuvapankeille tyypilliseen tyyliin  ns. sulojaan varsin niukasti, jos ollenkaan paljastavia, oli runsas valikoima. Myös hinnoissa löytyi diversiteettiä. Minun on vaikea ymmärtää, että loppujen lopuksi aika lailla samankaltaiset kuvat voivat erota hinnaltaan yli satakertaisesti. Tosin ei minun tarvitse yrittääkään ymmärtää. Riittää, kun joku toinen, jolla on massia enemmän, ymmärtää laadun päälle.

Kuvapankki- tai mediapankkitoiminta, kuten Pond5 itse haluaa kuvailla toimialaansa, on tietysti rehellistä liiketoimintaa. Joillekin se toimii jopa pääasiallisena tulonlähteenä, monille harrastajille mukavana motiivina kuvailla ja saada jopa pientä taskurahaa harrastuksestaan. En voi kuitenkaan sille mitään, että kun näen kuvapankkikuvan jonkun artikkelin kuvituksena, niin yleensä ekana mieleen tuleva ajatus on "Kuva ei liity mitenkään artikkeliin". Vaikka sitä ei olisi normaalin tavan mukaan edes mainittu. 

Wednesday, 8 October 2014

Matin mietteitä


Matti J. Kalevaa on kehuttu ja haukuttu moneksi, mutta harvemmin keskinkertaiseksi.

Ystäväni ja opettajani Matti J. Kaleva pitää blogia Matin mietteitä. Viimeksi otsikkona oli "Puoliväliin kulttuuriako?" Olen yleensä ollut Matin mietteiden ensimmäinen (ja monesti ainoa) kommentoija. Nyt jäin toiseksi, mutta siispä en ainoaksi.

Alla oleva teksti on siis minun kommenttini Matille hieman editoituna. Se on tietysti aika lailla ilmassa roikkuva ilman Matin tekstiin tutustumista.

"Luulen, että sitä itseään sisältävien pakettien vähäinen määrä Matille johtuu pääasiassa siitä, että hänen kirjoituksessan ollaan yleisellä tasolla ja huolellistakin huolellisemmin vältetään konkreettisten esimerkkien ja nimien mainitsemista. Jopa niin tarkkaan, että Pietilöiden suunnittelema sokkeliton Hervannan toimintakeskuskin on tekstissä "Tampereen yksi huomatuimpia uudehko julkinen rakennus". "Vain elämää" ja "Tanssii tähtien kanssa" ohjelmien mainitsemista (varmuuden vuoksi molemmat pienellä kirjaimella aloittaen) en vielä katso kissan nostamiseksi pöydälle.

Jokainen taaplaa tyylillään. Joku pitää saarnansa sisällön turvallisesti ylätasolla, toinen manaa koko seurakunnan helvettiin jokaisen seurakuntalaisen nimeltä mainiten. Tämä on tietenkin vertauskuvainnollinen ilmaisu, en tarkoita sillä yllä mainittuja henkilöitä kuten en ketään muitakaan. Jo pelkästään kirkkorauhan vuoksi (1)

Vaikka joudunkin joko googlaamaan tai muuten itse rakentamaan tekstistä puuttuvat konkreettiset esimerkit, niin en voisi olla enempää samaa mieltä Matin kanssa tässäkin asiassa. Eräs aikakautemme tunnusmerkkejä on keskinkertaisuuden nimittäminen huippuosaamiseksi, minkä yksi ilmentymä on tietysti keskinkertaisuuksien nouseminen huippuvirkoihin. Jyrki Fantastinen Katainen on tästä hyvä esimerkki. Pääsääntöisesti kaikki, jotka ovat Jyrkin maininnoissa saaneet eteensä ja välillä peräänsäkin adjektiivin fantastinen, ovat osoittautuneet joko varsin keskenkertaisiksi tai paljon sen alle. Alkaen Himasen 800.00 euroa maksaneista fantastisista sinisistä ajatuksista ja päätyen vaikka Jyrkin itsensä fantastiseen poistumiseen hallitusvastuusta takavasemmalle Brysseliin "grillattavaksi".

Itse olen kaikessa mahdollisessa korkeintaan keskinkertainen. Vaikka olen lievästi ylipainoinen, niin senkin ominaisuuden suhteen olen ikäisteni miesten joukossa tiukasti keskiarvossa. Olen eläkkeellä, mutta kun olen vielä työkuntoinen ja jopa -haluinen, niin olen itselleni sopivassa määrin työelämässä mukana. Itse asiassa olisin työllistetympi kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana, jos ottaisin jokaisen työtarjouksen vastaan.

Mistä se johtuu? Vaikka olen jäävi sanomaan, niin tuskin sitä kukaan muukaan tulee analysoimaan. Aika harvaa varmaan edes kiinnostaa. Minusta se johtuu siitä, että vaikka olen keskinkertainen, niin keskinkertaisellekin osaamiselle on kysyntää. Minun työni laatu ja tilaajien toivomukset sen laadusta kohtaavat kuten myös tilaajien minulle maksavat korvaukset kohtaavat minun hintapyyntöni. Se on aika yksinkertaista. En käy tässä sen enempää avaamaan työni hinta-laatu -suhdetta, koska se tekee jonkun kateelliseksi, toisen taas luultavasti vahingoniloiseksi. Sanotaan niin, että tulen työlläni ja eläkkeelläni toimeen, mikä johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, että en ole erityisemmin tuhlaavainen luonne.

En myöskään tunne kokeneeni minkäänmoista ikärasismia tässä suhteessa edes näin reilusti yli kuusikymppisenä. Päinvastoin olen ollut havaitsevinani, että pitkän työuran tuoma kokemus on työn tilaajien suuresti arvostamaa. Minulle itselleni kokemus taas tarkoittaa sitä, että niissä töissä, jotka osaan (vaikka vain keskinkertaisesti), ei nokka kauaa tuhise. Joten aikaa jää sellaiseenkin harrastukseen kuin poikkitieteellisen blogin pitämiseen. Kuten lukijat varmaan jo tässä vaiheessa ymmärtävät, niin tämän pitkän saarnan päällimmäisin tarkoitus olikin houkutella lukijoita blogiini."

ps. Mikä siis näköjään onnistui, kuten varmaan huomaat.
----------------------------------------------------------------------------------

(1) Kirkkorauha oli germaaniseen oikeuskäsitykseen perustuva sopuisa olotila, joka tuli vallita kirkossa ja kirkkomaalla. Se sisältyi keskiajalla myös Ruotsin rauhanvalalakeihin (edsöre). Kirkkorauhan loukkaaminen oli rangaistava teko kuten muidenkin rauhanlakien rikkominen.

Vuoden 1734 lain rikoskaari (18 luku 4 §) sääti, että Joka vihoissaan survii tahi lykkii toista kirkossa jumalanpalveluksen aikana, sakotettakoon sata talaria. Jos se tapahtuu silloin kuin jumalanpalvelusta ei pidetä, taikka jos kirkossa jumalanpalveluksen aikana torutaan ja riidellään, olkoon sakko puolta vähempi. Jos se tehdään muualla, missä jumalanpalvelusta pidetään ja kansaa koossa on, olkoon sama laki. Rikoskaari (18:5) sääti, että Joka vihoissaan vetää veitsen tahi miekan toista vastaan taikka lyöpi häntä kirkkotarhassa hänen jumalanpalvelukseen mennessänsä tahi sieltä palatessansa, taikka käräjäpaikassa, joko hänellä on käräjissä asiaa tahi ei, sakotettakoon viisikymmentä talaria. Jos siitä mustelma tahi verinaarmu tulee, niin on hän rikkonut rauhanvalan. Pykälää 4 muutettiin ja pykälä 5 kumottiin keisarillisella asetuksella taposta 26. marraskuuta 1866.

_______________________________________________________________

jälkikirjoitus 9.10.2014 liittyen Matin teemaan miten keskinkertaisesta tehdään huippuosaaja. Seuraava askel kun on se, että osaavasta tehdään jo pyhimystä.

Kun kirjoitin puolitoista vuotta sitten otsikolla Holy Meeri, niin näköjään ennakoin aika hyvin tulevan tilanteen. Meeristä on tulossa hyvää vauhtia arvostelun yläpuolella olevan pyhimys. Tosin vallan vahtikoirien oma pihapiski Jore Puusa räksyttää sitten sitäkin ärhäkämmin.

Kun kuvaaja itse näyttää valokuvamallilta, on sanavalmis, empaattinen kuvattaviensa puolesta, ollut itse koulukiusattu ja hakee sellaisia kuvauskohteita ja paikkoja, joihin kumpaankaan tavalliset ihmiset eivät halua tutustua, niin ei kai siitä ole pahaa sanottavana. Ulkonäkö on mitä on ja luonnekin tuppaa olemaan kullakin omanlaisensa. Ei ole Meerin vika, jos muut kohottavat hänet pyhimykseksi ja hän putsaa jatkuvasti pöydän lehtikuvaajien kisoissa. Aivan kuten ei ole HJK:n vika, että se voittaa mestaruuden toisensa jälkeen. Muut ovat vain niin huonoja

Joten kaikki se kunnia ja arvostus Meerille, jonka hän ehdottomasti ansaitsee. Minä pidän Meeriä kovassa kurssissa. Ikonin asemaan pääseminen ei ole kuitenkaan ihmiselle hyväksi. Siihen kun alkaa jossain vaiheessa itsekin uskoa. 


toinen jälkikirjoitus 9.10.2014

Kun tässä tuli valokuvaajien julkisuusarvosta tai -arvottomuudesta puhe, niin laitonpa Googlen kuvahaun testiin. Tein hakusanoilla "Meeri Koutaniemi",  referenssiksi vielä "Timo Suvanto" kuvahaut. Alla tulokset.







Meeri Koutaniemi sai enemmän kuvallisia osumia, noin 40700. Etusivulla olleista 20:stä kuvasta 16 oli kuvia Meeristä, ja loput neljä hänen ottamiaan kuvia. Sinänsä ei mikään ihme, onhan Meeri pirun nätti naisihminen. 

Timo Suvanto sai 32500 osumaa. Näistä 11 kuvia minusta, 5 liittyen täyskaimaani, pohjalaiseen kuvanveistäjä Timo Suvantoon, 2 minun ottamaani kuvaa, yksi kuva Sauli Niinistöstä ja yksi minulle tuntemattomasa Suvannosta. Mitä loput 32500 kuvaa pitivät sisällään, sitä en viitsinyt ruverta selvittämään.

Mitä tämä "leikkimielinen" kisa oikein kertoo? Eipä varmaan juuri muuta kuin sen, että paljon nettinäkyvyyttä saa joko olemalla nätti ja kuuluisa. Jos on vähemmän edustavan näköinen ja vähemmän kuuluisa, niin sitten pyörimällä netissä  pitkään ja usein, kuten minä. Osumia tietysti nimelleen saa lisää, jos sattuu omaamaan tunnetun henkilön täyskaiman.