Monday, 27 January 2014

Muistakaa, ei koskaan suoralla salamalla




Valokuvaajan kuolemansynneistä pahimpiin luetaan suoran salaman käyttö. Kuitenkin sillä tekniikalla on otettu yksi maailman tunnetuimmista mainoskuvista, Marlboro-mies savukettaan sytyttämässä ratsun selässä, suitset kädessä.

Valaisutekniikalla ei taida olla enää mielenkiintoa mallin, Eric Lawsonin nykyisessä olinpaikassa. Ainakaan kuvia sieltä ei ole näkynyt. Lawson nimittäin kuoli pari päivää sitten keuhkoahtaumaan. Eikä hän suinkaan ollut ensimmäinen Marlboro Man, jolla ensimmäisenä pettivät keuhkot.

Tästä kuvasta voi tutkia tarkemmin varjoja. Valo tulee aivan kasvojen suuntaisesti vasemmalta käytännössä vaakatasossa. Auringon täytyisi olla lähellä horisonttia, jolloin se on pehmeää, ei kovaa kuten tässä varjoistakin näkee.

Kuva on varsin tehokas. Vaikka en ole koskaan edes ollut tupakkamiehiä, niin alkaa vähän tehdä mieli sauhuja. Tupakan orjien tunteita voin vain arvailla.

Keikkakuvaajana

Remyn elävän musiikin sarjan tunnelmallisella ja akustiikaltaan hyvällä Rekolan työväentalolla aloittivat keväällä 2010 täydelle salille  itseoikeuttettuina Maarit ja Sami Hurmerinta. Maarithan on oikeastaan Rekolan tyttöjä, sillä hänen italialainen huilisti-isoisänsä asui hyvin lähellä työväen taloa ja Maarit oli 60-luvulla vakituinen kävijä talossa näytettävissä elokuvissa.


Rekolan elävän musiikin yhdistys REMY on tehnyt ansiokasta työtä järjestämällä jo viidettä vuotta konsertteja Rekolan perinteisellä työväentalolla. Voin sanoa tämän hyvällä omalla tunnolla, sillä konsertteja ovat vanhan sanonnan mukaan kaikki kiittäneet, paitsi ne jotka ovat pyörtyneet (yksi oli kerran aika lähellä).

Olin perustamassa yhdistystä ja olin muutaman vuoden jopa hallituksessa, vaikka en sen enempää ymmärrä musiikista kuin musiikkibisneksestä. Viime aikoina olen lupaukseni mukaisesti vastannut konserttien audiovisuaalisesta tallentamisesta, josta minulla on sentään jotain sisäpiirin tietoa ainakin olevinaan.

Viime lauantaina 25.1. Rekolassa olivat keikalla Edu Kettunen, Ninni Poijärvi, Mika Kuokkanen ja Olli Haavisto. Aika kovaa kamaa siis, kuten Remyn tilaisuuksissa on tapana ollut. Tupa oli täynnä, kuten sekin on yllättäen ollut tapana siitä lähtien, kun minä siirryin rivijäseneksi. Johtopäätökset ovat vapaita.

Kännyköissä on nykyään pikseleitä enemmän kuin mikään bittitohtori tohtii määrätä, mutta kun syrjäsilmällä katselin lauantain konsertissa ihmisten innokkaasti ottamia kuvia, niin suurin osa oli selvää sutta ja sekundaa. Syy on varsin yksinkertainen. Esiintymistilanteessa lavalla olevat valaistaan yleensä kovalla pistevalolla muun ympäristön jäädessä tummaksi. Ilman mitään korjailuja kamera valottaa keskiarvon mukaan, jolloin esiintyjät, etenkin heidän kasvonsa ylivalottuvat.

Minä käytän hyvin yksinkertaista menetelmää. Valotan kaikki esiintyjien kuvat 2½ aukkoa alitse. Tausta jää tummaksi, mutta esiintyjän kasvot eivät pala puhki.

Miksi juuri 2½ aukkoa? Se on  vain kokemuksen tuoma kompromissi, joka tuntuu toimivan useimmissa tilanteissa.

Tyypillinen täysautomaatilla otettu kuva. Minun kamerassani se kulkee nimellä IA eli Intelligent Automatic. Siinä on kasvojen tunnistukset ja kaikki muut herkut, mutta vaikeissa tilanteissa intelligenssi on siitä kaukana. Vääjäämättä tulee ID mieleen.

2½ aukkoa alivalotettu. Tämä kuvan pääkohde on Edu Kettunen, jonka kasvoihin kohdistuu voimakkain valo. Olisi voinut hyvin valottaa sen ½ aukkoa enemmän, mutta kuten sanoin, tämän tyylisissä kuvauksissa joutuu tyytymään kompromisseihin. Pienen alivalotuksen voi vielä korjata, mutta ei ylivalotusta.
Jos nyt jotain pitää sanoa puolustukseksi, niin olin paikalla juuri sairasvuoteelta nousseena ja lievässä kuumeessa ja stilli-kuvat otin nopeasti videoinnin lomassa. Pitäisi keskittyä jompaan kumpaan.

Kuvan varjoja voi avata vaikka Levels-toiminnolla, jos halutaan ympäristön ja varjossa olevat soittajat paremmin esille. Etenkin, jos joku vielä nykyaikana sattuisi ottamaan painettavaksi tarkoitetun kuvan, niin ylempi versio on liikaa tukossa siihen tarkoitukseen.

 Ainakin minun 50 euron Samsungista löytyy toiminto, jolla automaattivalotusta voidaan kompensoida. Asteikko tässä on 9 portainen välillä 1-9. Suurin alivalotus saadaan arvolla 1, jota olen käyttänyt silloin, kun olen napsinut kännykällä kuvia voimakkaasti valaistusta kohteista, joiden taustalla on tummaa.

Kännykällä otettu kuva. Ihan kelvollinen moneen lähtöön.


Muutama evästys vielä keikoilla niin yleiseen kännykkäkuvaamiseen ja videointiin. Artistit suhtautuvat kovin monella tavalla siihen. Tai oikeastaan kolmella. Myönteisesti, kielteisesti tai ei mitään väliä. Yleisellä paikalla saa kuvata, minusta on artistin asia ilmoittaa, jos se ei ole toivottavaa. Näillä soittoniekoilla ei ollut mitään asiaa vastaan. 

Konsertit ovat kuitenkin musiikkiesityksiä. Soittajat ovat lavalla musisoimassa, eivät valokuvamalleina. Tämä kannattaa pitää mielessä niin muusikkojen kuin toisten kuulijoiden fiilareiden vuoksi. Iloisten rallien sekaan sopii paremmin kameroiden räpsyntä kuin herkkien ballaadien. 

Mikrofonit ovat yleensä aina jonkun esiintyjän naaman edessä. Se nyt vain on hyväksyttävä ja otettava kuvat siltä paikalta, missä saattuu istumaan. 

Kun ottaa yllä olevat valotusohjeet huomioon, niin valomiehen valaisua hyväksi käyttäen saa varmasti parempia kuvia kuin salamalla räiskien. Etenkin, jos sattuu istumaan viimeisellä rivillä.

Järjestelmäkamerat, joissa on kova laukaisuääni, eivät sovelle lainkaan akustisiin konsertteihin. Niiden ääni häiritsee kaikkia muita paitsi kameransa lumoihin uppoutunutta kuvaajaa.

Viimeinen ohje videokuvaajille. Esiintyjillä on tekijänoikeus esitykseensä. Sen julkinen levittäminen esim. YouTubessa ilman tekijöiden lupaa on tekijänoikeusrikkomus. Toinen seikka on se, että varsinkin kännyköillä kuvatut videot ovat niin heikkolaatuisia sekä kuvan että äänen suhteen, että niiden esillepano on lähinnä loukkaus artisteja kohtaan. 

Wednesday, 15 January 2014

Vaan kuinkas sitten kävikään?


Tove Jansson
Muumit ihastelevat Muumimaahan pystytettyä Guggenheim-pytinkiä. Museovieraita saapuu jonoksi asti, joku jopa ilmojen halki. Muumimaahan virtaa vaurautta ja iloista mieltä.

Kun Suomen EU jäsenyyttä aikoinaan 1990-luvulla mietittiin ja suomalaiset kuvittelivat olevansa Euroopan omistajia, niin henki oli sellainen, että mennään, mutta vain  tiukoilla (Suomen sanelemilla)  ehdoilla. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Kun Kreikan lainoja takailtiin, niin vain tiukoilla ehdoilla. Vaan kuinkas sitten kävikään.

Kun vihreät lähtivät takuumiehiksi Guggenheimin arkkitehtuurikilpaan,  niin kovilla ehdoilla tietenkin.

"Lisäksi vihreät edellyttävät, että prosessin on oltava sataprosenttisen läpinäkyvä, alusta loppuun. Helsinkiä on hyvä kehittää avoimesti keskustellen.

1) Tonttivaraus ja arkkitehtuurikilpailu
- Vihreät korostavat, että tonttivaraus ei merkitse hankkeeseen sitoutumista.
- Arkkitehtuurikilpailua ei järjestetä julkisin varoin.
- Arkkitehtuurikilpailun ollessa käynnissä Helsingin kaupungin pitää teettää oma selvityksensä hankkeen taloudellisesta kannattavuudesta ja Guggenheimin tuotto- ja kustannuslaskelmista."

Vaan kuinkas sitten kävikään?

"Vapaavuori ilmoitti tontin varauspäätöstä seuraavana päivänä, että työ- ja elinkeinoministeriö tukee Guggenheim Helsinki -museon arkkitehtuurikilpailun järjestämistä. Vapaavuoren mukaan Guggenheim-museon arkkitehtuurikilpailu täyttää valtakunnallisen puurakentamisohjelman tuen vaatimat kriteerit. Tuen määrä ratkeaa myöhemmin ministeriön virallisen käsittelyn kautta.

Helsingin kaupunginhallitus hyväksyi eilen tontin varaamisen Guggenheimille arkkitehtikilpailun järjestämistä varten.

-Tämä alkaa olla naurettavaa. Tässä oli nyt se yksityisin/säätiön varoin järjestetty arkkitehtuurikilpailu. Ihailen myös hivutuslinjaan sopivaa aikataulutusta. Väsyttävää, tonttivarausta kaupunginhallituksessa vastustanut Osku Pajamäki (sd.) kommentoi Facebookissa.

Tonttivarauksen puolesta äänestänyt Hannu Oskala (vihr.) vastaa hänelle ihmettelemällä näkemystä siitä, että kilpailua ei järjestettäisi yksityisin varoin.

-Montako euroa Osku Helsinki nyt tämän vuoksi maksaa? Ei euroakaan. Siitä kai Helsingin kaupunki päättää? Väsyttävää, Oskala kommentoi."

Hesan vihreille näköjään vain Helsingin kaupungin budjetissa on julkisia varoja.  Muu verovaroin kerätty on yhteistä littipottia, josta voi ottaa vapaasti tarpeen niin vaatiessa. Etenkin poliittisen tarpeen niin vaatiessa. Kuten nyt.


Sopiva kääntötakki Vihreille politiikan nopeasti vaihtuviin käänteisiin. Käännetään tarpeen mukaan joko vihreää aatetta tai ruusunpunaista unelmahöttöä sisältävä puoli päällepäin. 

Friday, 10 January 2014

Vuoroin vieraissa



Kolme vuotta sitten Helsingin kaupunki järjesti Guggenheim-säätiölle kaksi miljoonaa euroa riihikuivaa rahaa, jotta Guggenheim-säätiö tutkailisi sillä rahalla, voisiko se tulla Helsinkiin suomalaisten kustannuksella. Kaikkien suureksi yllätykseksi tulos oli positiivinen. Helsingin Sanomat ei tämän ilouutisen kuullessaan ollut pysyä housuissaan, monesta vähemmästä vaikuttajasta puhumattakaan.

Harvinaisen osallistuvan yleisen ja yksityisen keskustelun jälkeen Helsingin kaupunginhallitus päätti äänin 8-7 olla viemättä esitystä seuraavan vaiheen arkkitehtuurikilpailusta kaupunginvaltuustoon, vaan asian käsittely päättyi siltä osin siihen. Äänestyksessä häviölle jääneet olivat huolissaan demokratian puutteesta. "Tämä on meidän mielestä demokratian irvikuva. Demarit ja vihreät eivät uskaltaneet päästää asiaa valtuuston päätettäväksi, joka on kuitenkin demokraattinen elin." Näin kaupunginhallituksen silloinen kokoomuslainen puheenjohtaja Risto Rautava.

Mikäs on tilanne nyt?

Guggenheim on luvannut panna arkkitehtikilpailuun likoon pari milliä omaa rahaa (tai ainakin yksityisiltä kavereilta saatua). Mikäs on laittaessa, juuri sen summanhan säätiö jo kerkisi kohlaamaan. Ehtona on se, että kaupunki varaa museota varten tontin Etelärannasta.

Demarit ehdottivat, että asiasta pitäisi päättää valtuustossa. Yllättäen nyt päätöksen tekeminen kaupunginhallituksessa ei Guggen kannattajien mielestä olekaan demokratian irvikuva. Olisikohan voimasuhteiden kääntymisellä jotain yhteyttä takinkääntymiseen?

Omaa mielipidettäni Guggenheimista lienee turha kerrata. Siitä huolimatta olen aidosti sitä mieltä, että arkkitehtikilpailu edellä puuhun meneminen osoittaa päättäjiltä joko ymmärryksen puutetta tai sitten se on sitä kuuluisaa hivutustaktiikkaa. Jos päästään sormikoitolle, niin mahdollisuudet lopulliseen päämäärään kasvavat merkittävästi.

Spekuloidaan hieman sillä, mitä tuleman pitää. Arkkitehtikilpailu luultavasti järjestetään ja hanke tulee kaupunginvaltuuston käsittelyyn. Voittaja on jokin wau-tyyppinen pytinki, jolle vetäisi vertojen korkeintaan Jukolan Simeonin univisiossaan näkemä saapasnahkainen torni. Paljonko se poikkeaisi siitä Frank Gehryn unesta, jonka Hesarin Vesa Siren niin kovasti haluaisi nähdä? Sitä emme saa tietää, kun Simeonin tornista ei ole säilynyt arkkitehtipiirustuksia.

Jos kaupunginvaltuusto (kuten toivon) kaikesta huolimatta torppaa Guggenheimin, niin siitä se itku vasta syntyykin. Mitä meistä maailmalla ajatellaan? Guggenheim ei kelpaa impivaaralaisille kun koko muu maailman kuolaa sen perään.

Toinen visio (jota suuresti pelkään) on sitten Guggenheimin rakentaminen, kun sille on saatu muutama muodollinen yksityinen rahoittaja verovapaus lahjoituksille myöntäen ja Vihreille ylimääräinen kaupunginjohtajan virka perustaen. Kustannukset moninkertaistuvat kaavailluista, mutta kävijämäärät jäävät vastapainoisesti murto-osaan esitetyistä. Haaksirikkoisten patsas on Kokoomuksen toimesta korvattu Jussi Pajusen Guggenheim-museon suuntaan katsovalla näköispatsaalla. Sen korkeasta (jotta Jussi näkisi sen päältä museon)  jalustasta käydään kerran viikossa pesemässä siihen aina uudestaan spreijattu teksti "SUCKER".

Kolmas visio (johon en usko edes silloin, vaikka sen näkisinkin toteutuvan) on luonnollisesti se, että Guggenheim rakennetaan ja siitä tulee mieletön menestys. Risteilyalusten jono ulottuu talvellakin Harmajalle asti ja venäläiset kulttuurinälkäiset turistit vaihtavat kaviaaripurkkeja mustan pörssin lippuihin Guggenheimiin.

Näillä mennään. Joku näistä nähdään, jos elää saadaan. Tätä se minun uneni tietää.

Pohjakuva: Pertti Nisonen

ps. Asioilla ei välttämättä ole yhteyttä, mutta mahtoiko yksikään Hesarin 37 irtisanotusta kuulua Guggenheimin lobbaritoimittajiin? Vai olisiko niin, että Rafaela Seppälän Guggenheim-ristiretken aseenkantajana toimiminen varmistaa myös työsuhteen jatkumisen? Ainakin varmemmin kuin kriittisten äänenpainojen esittäminen.

Tuesday, 7 January 2014

Kun on itään päin rähmällään, niin länsinaapurille pyllistää


TT NEWS AGENCY / REUTERS

Jos jokin nostattaa suomalaisten itsetuntoa enemmän kuin lyödä Ruotsi jääkiekon maailmanmestaruusturnauksen loppuottelussa svedupettereiden omalla maaperällä, niin se on sveamammanpoikien itkupillimäisen selittelyn seuraaminen. Molempia herkkuja on viime aikoina saatu mahan täydeltä.

Ruotsalaiseen mentaliteettiin tuntuu kuuluvan se, että epäonnelle täytyy löytyä aina selitys. Eikä se johdu koskaan itsestään, vaan se on aina jonkun muun syy. Sinänsä hirveän Estonian uppoamisen ylitse ei Ruotsissa ole päästy vieläkään, vaikka siitä tulee ensi syksynä kuluneeksi 20 vuotta. Salaliittoteoriat elävät yhtä vahvoina kuin Olof Palmen murhan yllä.

Eihän yllä olevat murhenäytelmät tietenkään ole mitenkään yhteismitallisia yhden hävityn jääkiekko-ottelun kanssa, mutta tiettyä samankaltaisuutta reaktioissa siihen on havaittavissa. Ainakin minun silmissäni.

En tiedä, onko Suomen ratkaisevaa maalia edeltävän tilanteen paljastuminen ehkä paitsioksi suolaa haavoille vai tappion selittävä syy. Mediassa esiintyneet kommentit siitä ovat kuitenkin  niin monta katkeraa kalkkia meille juottaneiden ruotsalaisten suusta sulosointuja suomalaisen urheilujännärin korville.

Björn Jake Sundström: "Ah, detta förklarar hur vi kunde förlora. Finland fuskar! Amen dåså, då är det solklart, Sverige är bäst. Finland kan inte vinna utan fuska, oväntat från det landet."

Marko Virtanen (salanimi?): "Skandal, matchen måste spelas om."

Men Linus Arnesson sågar finländarnas spel: "De spelar 30-talshockey, bara står och väntar."

Itkut sikseen ja katsotaan tarkemmin, mitä videotarkastelu kertoo tilanteesta.  Säännöissä paitsiosta sanotaan seuraavaa. "Kiekollisen joukkueen pelaajat eivät saa edetä hyökkäysalueelle (vastustajan siniviivan yli) ennen kiekkoa. Paitsio syntyy, jos pelaajan molemmat luistimet ovat kokonaisuudessaan yli siniviivan ennen kuin kiekko on hyökkäysalueella."

Sääntö on tulkinnanvarainen, koska siinä ei ole mainintaa siitä, saako toinen luistin olla ilmassa ollessaan vielä siniviivan päällä tai takana. Sitä varten tuomareille annetaan sääntökirjan lisäksi  tarkennuksia ja toimintaohjeita eri tilanteisiin vähän kuin Raamattuakin tulkitaan erilaisin uskonnollisin tekstein. Kuten tämä. "Tilanne: Sillä hetkellä kun kiekko kokonaan ylittää siniviivan, hyökkäävän joukkueen pelaajan toinen luistin on ilmassa siniviivan yläpuolella tai sen takana (siniviivan kohdalla, mutta ei kosketa jäätä) ja toinen luistin on siniviivan yli hyökkäysalueen puolella.
Tulkinta: Paitsio, koska luistimen täytyy koskettaa jäätä."







Tämän kuvasarjan perusteella näyttäisi siltä, että oikeaa laitaa kiitänyt suomalaispelaaja olisi ollut niukkaakin niukemmassa paitsiossa. Mailan lavassa kiinni oleva kiekko ei ole vielä ylittänyt siviivaa, mutta oikealla luistelevalla pelaajalla on jo toinen jalka väärällä puolella ja toinenkin ilmassa oleva (ainakin siltä näyttää) on juuri menossa ylitse. Kuvat ovat televisiokuvan peräkkäisiä ruutuja, joten niiden ottoväli on 1/25 sekuntia. Klikkaamalla jotain niistä hiirellä voi kuvat katsoa peräkkäisenä sarjana. Kuuden kuvan sarja kuvaa siis 0,2 sekunnin aikana tapahtunutta. Oikeaa laitaa viilettävä pelaaja on sinä aikana edennyt arviolta reilun metrin. Ei käy linjatuomarin työ  kateeksi tässä tilanteessa. 

Muutoin ihan oikeaoppisesti siniviivalle sijoittuneen erotuomarin näkövinkkelistä tilanne oli mahdollisimman hankala. Molemmat suomalaishyökkääjät olivat yhtä aikaa siniviivalla ja kiekko oli vielä erotuomarista katsoen takimmaisen pelaajan vasemmalla puolella. Kun paitsion ja ei-paitsion erottava aika on sekunnin sadasosien suuruusluokkaa, niin oikean tuomion antaminen oli vähintäänkin haastavaa. Erot ovat niin pieniä, että ihmisen näköaisti ei pysty enää ratkaisemaan, kumpi meni ennen siniviivan ylitse, kiekko vai mies. Ihminen kun kykenee erottamaan kahden eri tapahtuman olevan eriaikaisia, jos niiden väli on pidempi kuin 1/20 sekuntia.

Seikka joka ei käy ilmi videolta on erotuomarin merkit tilanteessa. Sääntöjen ja ohjeiden mukaan tällaisessa epäselvässä  tilanteessa linjatuomarin on levitettävä kätensä sen merkiksi, että hän ei näe tilannetta paitsiona. Silloin pelaajat eivät jää turhaan odottamaan paitsiovihellystä.

Minusta mielenkiintoinen näkökulma asiaan on myös se, että minkä periaatteen mukaan säännöt antavat toimintaohjetta tällaisessa fifty-sixty tilanteessa. Kumman eduksi se sixty kallistuu, hyökkäävän vai puolustavan joukkueen. Kun sääntöjä tavatessani en löytänyt siihen mitään osviittaa, niin pirautin ystävälleni ja  entiselle kollegalleni, useat MM-kisat kolunneelle linjatuomarille Lasse Vanhaselle.

Lassen näkemys asiasta on hyvin pragmaattinen ja hän kertoi sitä korostettavan myös erotuomarikoulutuksessa. Erotuomarin on tehtävä ratkaisu ja ratkaisun on perustuttava havaintoon. On myös hyväksyttävä se väistämätön tosiasia, että osa ratkaisuista on vääriä, puhalsi tai jätti puhaltamatta.  Niiden kanssa on vain voitava elää, niin tuomarin itsensä kuin pelaajien ja katsojienkin.

Tilastotieteessä puhutaan hyväksymis- ja hylkäysvirheistä. Analogia tässä tosin on aika ontuvaa, koska tilastotieteessä nollahypoteesin hylkääminen ja kilpailevan hypoteesin hyväksyminen eivät ole tasavertaisia. Jääkiekossa ei offside- tai onside-tilannetta voida viheltää tilastolliselta pohjalta.

Suomen kielessä ei muuten taida olla luontevaa ilmaisua sanalle onside, eli olla olematta paitsiossa.


Friday, 3 January 2014

Déjà vu ja aivot narikkaan, osa II


Kimmo Pälikön Helsinki-aiheiset postikortit ovat olleet hyvin suosittuja - eikä syyttä.

Edellisen postaukseni innoittamana lainasin kirjastosta tunnetun suomalaisen kreationistin Kimmo Pälikön teoksen Alusta viimeiseen aikaan.  Vielä tutumpi hän on suurelle yleisölle kuvittajana. Hänen kuvistaan tehtyjä postikortteja on kuulemma painettu 86 miljoonaa, joten harvat ovat ylipäänsä voineet olla törmäämättä niihin. Googlatkaa, jos ette muuten usko.

Suurelle yleisölle Pälikkö on vähemmän tunnettu kreationismin sanoman julistajana. Jo pelkästään siitä syystä, että aihepiiri ei ole maallistuneessa Suomessa kovin monia kiinnostava. Kirjaimellisesti Raamatun sanaan uskovien määrä Suomessa lienee pikemminkin kymmenissä kuin sadoissa tuhansissa. Tosin tässä laatu korvaa määrään, sillä näiden usko maailman luomiseen 6000 vuotta sitten, syntiinlankeemukseen tai Nooan arkkiin on sitäkin lujempaa. Jeesuksen seikkailuista puhumattakaan. Niissä kun riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita – varsinkin loppuvaiheissa.

Pälikön kirjaa voi lukea myös netissä, joten siitä kiinnostuneet ei kun tavaamaan. Kirjan keskeinen teema tuntuu olevan tiedeyhteisön, opetushallituksen ja muiden jumalattomien perustaman salaliiton paljastaminen. Evoluutio-oppi on lähinnä Saatanan salajuoni, jolla Jumaluskossa horjuvat koitetaan saada poikkeamaan kaidalta oikean uskon ja nuhteettomuuden tieltä. 



Jotenkin tulee déjà vu mieleen yllä olevasta Pälikön kuvasta suhteessa alla olevaan.



Kuten myös näistä.







Wednesday, 1 January 2014

Älykkään suunnittelun tulos: aivot narikkaan


 Kuva Paratiisista ennen syntiinlankeemusta. Koska kuvassa ei näy kärpäsiä, niin se todistaa vääjäämättömästi, että kärpäset luotiin vasta syntiinlankeemuksen jälkeen.


Eräs lääkäriksi opiskeleva luokkatoverini oli saanut 70-luvun alussa voimakkaan poliittisen luokkakantaisen herätyksen. Kävin hänen kanssaan usein medisiinarien asuntolan saunassa, jossa keskustelumme olivat jo siihen aikaan välillä aika poikkitieteellisiä. Vaikka itsekin olin vahvasti vasemmalle kallellani, niin en malttanut olla härnäämättä häntä poliittisesti epäkorrekteilla kysymyksillä. Yksi näistä oli se, että eikö koko ajan syvenevä tietämys eliökunnan fysiologiasta viittaa pikemminkin kaiken takana olevaan luojaan kuin puhtaasti materialistiseen maailmaan.

Ystäväni sanoi, että asiahan on täysin päinvastoin. Vain marxilais-leniniläisellä tieteelliseen maailmankuvaan pohjautuvalla luokkakantaisella materialistisella filosofialla on mahdollisuus selvittää elämän arvoitukset. Se tulee onnistumaan siinä, missä porvarilliset ja revisionistiset tutkijat ovat tuomittuja epäonnistumaan. Hihhuleiden juttuja nyt ei ollut tarpeen edes kommentoida.

Tarkempia perusteluja udellessani sain kehotuksen käydä jossain marxismi-leninismin alkeita käsittelevässä opintopiirissä, joita siihen aikaan olikin runsaasti tarjolla suunnilleen joka tiedekunnassa, teologinen mukaan lukien. Meninkin, mutta se tarina on liian pitkä sivuaskel, joten jääkööt johonkin toiseen kertaan.

Työväenluokan maailmankatsomusta edustavat valtiot alkavat olla tätä nykyään kortilla. Pohjois-Korea varmaan ideologisena keihäänkärkenä. Joten varsin lyhytikäiseksi savijalkaiseksi jättiläiseksi kommunismi ainakin valtiollisena järjestelmänä osoittautui.

Uskonnot ovat oivaltaneet sen, mikä oli kommunismin suurin virhe. Kaiken hyvän ja kauniin, mikä aatteesta seuraa, pitää tapahtua vasta tuonpuoleisessa. Siellä eivät takuut, valitusoikeudet eivätkä kuluttajansuojat päde. Korkeintaan se kuuluisa perävalotakuu, joka tässä tapauksessa on viimeinen hehkuva hiili krematorion polttouunissa.

Uskonnot perustuvat uskoon, ei tietoon. Riippumatta siitä, onko uskonto maanpäällistä tai tuonpuoleista maailmaa korostava. Jonkinlaisena yleisenä lainalaisuutena tuntuu olevan, että tietoa käsitellään hyvin valikoivasti ja että ainoaan oikeaan asiaan uskovia uhkaa koko ajan vääräuskoisten, ateistien tai imperialistien katala salaliitto. Onneksi on aina henkilöitä, joilla on kyky nähdä viholliset ja pitää huoli siitä, että heidän aatteensa pääse saastuttamaan viattomien mieliä. Jos ei muuten, niin laittamalla rajat kiinni ja varmistamalla asia runsaalla miinoituksella. 

Missä kommunismia uhkasi kapitalistinen imperialismi, niin monille uskonnollisille liikkeille vastaavassa arkkivihollisen asemassa on naturalistinen ateismi, evoluutio-oppi sen pirun raamattuna. Sitä vastaan on käytävä pontevasti ja iskettävä petoa sen omilla aseilla. Se tapahtuu joko Raamatun tapahtumien selittämistä luonnontieteellisin keinoin tai luonnontieteellisten ilmiöiden selittämistä Raamatun avulla. Minusta kumpikin osoittaa lähinnä uskon heikkoutta, mutta ei jäädä nyt tähän tarinan kannalta sivuseikkaan.

Erään Facebook-kaverini sivuilla oli opastava linkki sivustolle, jossa kerrottiin kärpäsen lennon ihmeellisyyksistä. Ihmeellistä se on minustakin, kun en tahdo saada millään napattua aamu-unta häiritsevää kärpästä lennosta. Niin nokkelasti kättä väistelevä otus se on. Mutta vaikka kuinka ajattelisin kärpäsen olevan pirunmoiseksi ihmisen harmiksi suunniteltu kiusankappale, niin seuraavan johtopäätöksen vetäminen ylittää minunkin poikkitieteellisen mielikuvitukseni – ja se on monen muunkin kuin minun mielestäni kunnioitettava saavutus.

"Obviously, at least some of the fly types today function as part of the Curse on a fallen Creation due to Adam’s sin." Vapaasti suomennettuna jotenkin näin. "Aivan ilmeisesti jotkut kärpäslajeista ovat osa sitä  kirousta, jonka Aatamin syntiinlankeemus aiheutti."