Tuesday, 31 December 2013

Valokuva herättää muistot


Tein aikoinaan Fotokauppiaiden liitolle oheisen julisteen. Se oli aikaa, jolloin kivijalkakaupat kaatuivat ja fotokauppiaat kävivät epätoivoiseen taisteluun liiketoimintansa peruspilarin,  filmirullien pussittamisen puolesta. Tulos tästä taistelusta oli etenkin pienten liikkeiden kohdalla vielä huonompi kuin minun heille tekemäni juliste. Tuskin sitä kehityksen kulkua olisi paremmallakaan julisteella mihinkään käännetty.

Itse asiassa muistojen säilyttämisessä ei ole mitään ideaa, ellei lasipurkista saada jotain sellaista, mikä herättää unhoon painuneita muistoja. Tietenkin sillä edellytyksellä, että niiden muisteleminen tuo enemmän mielihyvää kuin -pahaa. Tällainen oli alla oleva kuva, jonka laiton kuvassa olevan Matti J. Kalevan Facebook-sivulle sen tupsahtaessa kovalevyltä vastaan. Yllättäen ja tilaamatta, kuten näillä on tapana tehdä.

Siihen aikaan valokuvakurssit kestivät torstaista seuraavan viikon loppuun asti. Aika oli niin pitkä, että jotkut kurssilaiset ehtivät paitsi löytää kurssiheilan niin myös tehdä jo bänet, jos ei jopa kahdet. Avioliittoja en tiedä solmitun, mutta ainakin yhden avioeron kurssit saivat aikaisekseen. Tässä suhteessa tietoni ovat tosin aika puutteelliset ja kaiken lisäksi toisen käden sellaiset.




Kuvan on otettu Oriveden Opiston valokuvauksen kesäkurssilta, luultavimmin vuonna 1984. Kurssi pidettiin joskus heinäkuun alussa, minkä voi päätellä takana näkyvistä keltaisista rypsipelloista.  Rypsi kun tuppaa kukkimaan silloin Pohjois-Hämeessä. Se kesä oli niin kuuma, että suuri osa luennoista siirrettiin ulos, koska sisällä oli liian tukalaa oleskella päiväsaikaan. 

Tämän kesän 1984 kurssin löysänä teemana oli optiset ilmiöt, minkä johdosta minä oli kurssiassistentti. Tai päinvastoin. Joka tapauksessa pidin valoilmiötyöpajaakin Kirjastotalon alakerrassa. Välistä siellä oli jopa joku niihin tutustumassa. Taittumiseen, heijastumiseen, polarisaatioon, hologrammeihin ja mitä nyt valokuvauksen optiseen fysiikkaan liittyy.

Tässä kuvassa tehdään teeman mukaisesti sateenkaarta Opiston ns. uuden asuntolan eli avaruustalon katolta. Rakennus oli siihen aikaan tasakattoinen eli sen katto ei ollut vielä alkanut vuotaa. Kuten kaikille tasakattoisille rakennuksille Suomessa tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Siksi minäkin korkeuskammoisena uskaltauduin kuvaamaan katolle. Kattoa reunustanut korokekin näkyy kuvassa.

Minun erityisprojektini tällä kurssilla oli stereokuvaus, jota sekä harrastin itse että opetin harvoille siitä kiinnostuneille. Stereokuvat otettiin kahdella Nikkormatilla, jotka oli teipattu pohjasta yhteen ja molemmissa oli 35 mm:n objektiivit. Kameroiden objektiivien välimatka oli aika lähellä sama kuin silmien väli. Laukaisemalla kamerat yhtä aikaa saattoi ottaa myös tapahtumakuvia liikkeestä. Kuvaus tapahtui diafilmille ja kuvat heijastettiin kahdella projektorilla hopeajuovakankaalle. Molempien projektorien edessä oli kohtisuoriin suuntiin polaroivat polarisaatiosuotimet ja silmien edessä näille taas kohtisuorassa olevat suotimet. Kun polarisaatio kun säilyy valon heijastuessa metallista, niin toisen kameran kuva tuli vain vasempaan silmään ja toisen vastaavasti vain oikeaan.

Diafilmit käytiin päivittäin kehittämässä Tampereella muistaakseni Kuvatarha (Kuvatahra) nimisessä fotliikkeessä. Digistä siihen aikaan ei oltu kuultukaan. Tosin minulla oli muutama rulla Polaroidin kallista, kuvallisesti ja muutenkin kestävyydeltään huonolaatuista 35 mm:n diafilmiä. Sillä kuvattessa pääsimme kuitenkin katsomaan stereokuviani "on line" heti rullan tullessa täyteen. Rullan kehittäminen sille tarkoitetussa erityislaitteessa kesti muutaman minuutin.

Kuva Matista letkun letkeän kanssa katolla on otettu stereona. Pyysin häntä osoittamaan minua kädellään syvyysvaikutelman lisäämiseksi. Kuva stereoskopisena oli aika vaikuttava ja herätti suurta hilpeyttä, kun se esitettiin perinteisessä loppuillanvietossa. Valitettavasti olen skannannut siitä vain toisen parin, mutta ehkä joskus vielä pengon arkistojani ja etsin tälle sopivan parin.

Toinen mieleen jäänyt optinen jekku tältä kurssilta oli silloin harvinaisen laitteen, eli laserin hyödyntäminen. Olin lainannut laserin kouluni fysiikanluokasta. Suuntasimme yöllä sen punaista sädettä päärakennuksen ylimmältä parvekkeelta  milloin mihinkin. Tekolammen kalat eivät nähtävästi olleet tottuneita laseriin, sillä lammessa alkoi aina melkoinen pulina, kun laserin valo suunnattiin lammen pintaan. Nämäkin kuvat odottavat julkaisemistaan jossain arkistojen kätköissä. Kuten niin monen muunkin harrastajafotarin kuvat.

Tuesday, 24 December 2013

Kulmajoulukuusi


Emman kanssa metsänhoidollisia kohteita etsimässä. Etualalla siihen sopiva toispuoleinen kuusennäre.

Edellisissä tarinoissa kerroin saiturin joululahjasta ja kuusivarkauksista. Elämäntapapersulle sallittakoon  joukon jatkoksi kertomus joulukuusen hankinnasta. Joidenkin kriteereiden mukaan kyseessä on kuusivarkaus, minusta lähinnä metsänhoidollista työtä.

Tonttimme vieressä on noin 6 000 neliön puistoksi kaavoitettu alue Vantaan kaupungin maata. Kaupungin puisto-osaston suunnitelmissa siitä on luultavasti tarkoitus tehdä aarniometsä. Ainakin mikäli siihen kohdistuvien metsänhoidollisten töiden määrästä ja taajuudesta voi jotain päätellä.

Alueella on täyskasvuisen puuston lisäksi runsaasti kuusennärettä. Lajille tyypilliseen tapaan ne eivät halua kasvaa yksin, vaan aina yhden tai kahden kaverin kanssa kiinni toisissaan. Tästä syystä niistä tuppaa tulemaan toispuoleisia, väärän vänkyröitä ja kitukasvuisia.

Ilmaisena talkootyönä olen ottanut tavaksi auttaa kaupunkia erottamalla toisen (tai kolmannen) veljeksistä toisistaan ja antamalla jäljelle jääneelle mahdollisuuden kasvuun. Vaatimattomana ihmisenä en ole viitsinyt pitää sen suurempaa meteliä tästä hyväntekeväisyydestäni. Eritoten mieleni on heltynyt auttamaan talousvaikeuksissa olevaa kotikaupunkia joulun aikoihin, jolloin mielet ovat normaalia herkemmässä ja avuliaammassa olotilassa köyhiä ihmisiä ja yhteisöjä kohtaan.

Metsänhoitotöihin kuuluu tietysti se, että risuja ei jätetä metsään lojumaan kulkijoiden kompasteltaviksi. Ne on korjattava pois.  Kokonaan toinen asia on sitten se, että tällaiset toispuoliset kuusenvänkyrät sopivat erityisen hyvin pienehkön olohuoneemme nurkkaan kulmajoulukuuseksi. Vähän samaa tapaan, mikä on kulmakaappienkin idea. Se, mikä keskellä huonetta näyttäisi surkealta puolikaljulta raakulta, onkin nurkassa mitä tyylikkäin joulukuusi. Tietenkin "kauneus on katsojan silmässä" varauksin. 


Voitaneen todeta, että joulukuusta on oltu etsimässä kissojen ja koirien kanssa. Toki vain yksikössä.

ps. Jotta minua ei pidettäisi pelkästää Uncle Scroogenkin peittoavana saiturina, niin todettakoon tässä, että kompensaationa siitä, että näin vein leivän jonkun joulukuusikauppiaan suusta, lahjoitin kuusen hinnan täsmennettyyn kehitysapuun. Sillä lahjoitussummalla jokun kehitysmaan joku tarvitseva saa vuohen. Näin ainakin minulle on uskoteltu. Asian tarkistaminen jäänee uskon varaan.

Joululahjani ja sen kohde. Tuskin juuri kuvassa olevat, mutta periaatteessa kuitenkin. Kili-söpöläinen päätyy tietysti vähän ajan kuluttua vartaaseen, mutta tällaisella kuvalla saadan kukkaronnuorat helpommin hellittymään kuin kuvalla vartaassa pyörivästä vuohesta.

Luottamus hyvä, kontrolli parempi. Näin totesi jo Isä Aurinkoinen eli Josef Stalin aikoinaan. Stalinin syntymäpäivän ajankohta on kiistelty. Minulle sopii hyvin sama päivä kuin omanikin, eli Stalinin virallisessa elämänkerrassa ollut joulukuun 21. päivä. Jotenkin vuoden pimeimpänä päivänä se symboloisi hyvin Josefia ja hänen elämäntyötään – ainakin paremmin kuin edellä mainittu Isä Aurinkoinen. Itsestäni olen tietysti jäävi sanomaan mitään.

Monday, 23 December 2013

Hesarin tilastollinen joulusatu


Tämän tutkimuksen mukaan 66,7 % kuusivarkaista on poliiseja.

Hesari oli teettänyt tutkimuksen 1076 suomalaisen suhtautumisesta joulunviettoon. Siinä kysyttiin mm. sitä, onko vastaaja varastanut kuusen vai hankkinut sen rehellisellä pelillä. Näin tuloksesta uutisoitiin:

"Kolme prosenttia kansasta tarkoittaisi, että kuusivarkaita olisi yli 150.000. Tosin tutkimuksen virhemarginaali on samaa luokkaa, kolme prosenttiyksikköä suuntaansa."

Tutkimuksen virhemarginaali on aika kummallinen käsite. Mitä ilmeisimmin sillä tarkoitetaan tässä tutkimuksen perusteella saatujen kuusivarkaiden määrän luottamusväliä (95 %:n luottamustasolla). Virhemarginaali on yleisesti käytetty ja sinänsä kuvaava ilmaisu, joten käytetään sitä. Virhemarginaali ei ole kuitenkaan vakio, vaan muuttuu prosentuaalisen osuuden myötä. Kun osuus on niin pieni kuin 3 %, niin virhemarginaali 1076 henkilön otoskoolla on vain +/- 1 py, eli tässä tapauksessa voitaisiin olettaa kuusivarkaiden määrän olevan jossain välillä 100.000 - 200.000.

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin. Kun Hesari on yksipuolisella julistuksella nimennyt itsensä laatulehdeksi, niin olisiko kohtuullista edellyttää tilastoista kirjoittavan toimittajan hallitsevan tilastolliset peruskäsitteet edes approbatur-tasolla?

Jälkikirjoitus myöhemmin samana päivänä.

Aika rohkeita tilastollisia johtopäätöksiä tutkimuksesta vedetään myös kuusivarkaiden puoluekannasta. Persut ovat tietysti tässä ykkössijalla. Kun kuusivarkaiksi ilmoittautui 3 % vastaajista, niin tuhannen henkilön otoksessa se on noin 30 kappaletta. Jos näistä ilmoitti kannattavansa persuja 25 %, niin silloin tämän tuloksen virhemarginaali olisi +/- 15 py. Siis kuusivarkaista persuja olisi 30:stä jotain väliltä 3 - 12 kappaletta. Mene nyt siitä sitten tekemään johtopäätös, että persut ovat tämän maan pahimmat kuusirosvot. 

Friday, 13 December 2013

Museot hyviä bisneksiä?




Kulttuurituristi miettimässä, mihin kulutukseen sijoittaa ne rahat, jotka jäivät säästöön, kun ei ostanut seinällä roikkuvaa pientä maalausta.


Museoiden vaikutusta lähialueittensa talouselämään on tutkittu. Näin tuloksia uutisoitiin.

"Museot kasvattavat lähialueidensa taloutta sadoilla miljoonilla euroilla vuodessa, todistaa laajin suomalaisten museoiden talousvaikutuksista tehty tutkimus.

Vaasan yliopistossa valmistuneen Museoiden taloudellinen vaikuttavuus -tutkimuksen mukaan jokainen museokävijä kasvattaa museon lähialueen taloutta 32 —49 eurolla. Summa on keskiarvo, johon on laskettu mukaan eri tyyppiset museoasiakkaat: paikkakuntalaiset, päivämatkalaiset ja hotelleissa yöpyjät. Yksittäisen suomalaisen museokohteen aluetaloutta kasvattavasta vaikutuksesta saa arvion, kun kertoo sen kävijämäärän näillä luvuilla.

"Kun tehdään kyyninen, alakanttiin laskettu arvio yhden kävijän talousvaikutuksesta, se on noin 32 euroa. Positiivisemman tulkinnan mukaan päästään lähes 50 euroon", kertoo tutkimuspäällikkö Arttu Vainio."

Lueskelin tutkimusraporttia Paavo Väyrysen metodilla. Oleelliset kohdat tarkasti, muut kursorisesti. Tutkimus vaikutti ihan pätevältä. Riittävän iso otoskoko, monipuoliset ja oleelliset kyselyt ja johtopäätöksetkin vaikuttivat tolkullisilta. Ainoa asia, joka jäi minua mietityttämään, oli enempi halki, poikki ja pinoon päättely kansantalouden kannalta.

Lienee selvää, että mikä tahansa vetovoimainen kohde, joka ei kilpaile lähialueen muun yritystoiminnan kanssa on eduksi muille palveluyrityksille. Alkon saaminen kauppakeskukseen on vähintään 6 + lisänumero lottovoitta kauppakeskuksen muille kaupoille. Joskus jopa saman alan yritykset tukevat toisiaan. Autokaupat ja huonekalukaupat keskittyvät samoille alueille. Keskinäinen kilpailu sitten ratkaisee, kuka korjaa suurimman potin siitä, että vaikka huonekaluostoksilla olevat asiakkaat suuntaavat ostosmatkansa huonekalukauppakeskittymään.

Mitä monimutkaisempi on alueen yritysten välinen suhde, sitä vaikeampi on päätellä, kuka hyötyy ja kenelle on haittaa toisista yrittäjistä. Otetaan esimerkiksi vaikka Guggenheim-Helsinki, joka sai juuri pakit kiinteistö lautakunnalta (mistä se tuskin on moksiskaan). Jos Guggenheimin optimistinen skenaario 650.000:sta vuotuisesta kävijästä toteutuisi ja samalla tutkimuksen yhtä optimistinen 50 euron kasvusta lähialueen taloudelle kävijää kohti myös toteutuisi, niin asiahan olisi sillä selvä. 32,5 miljoonan euron panos lähialueen yritystoiminnalle vuosittain. Miksei nimiä ole jo sopimuspaperissa?

Asia kun ei ole niin yksinkertainen. Kyseessä on ainakin osittain nollasummapeli. Jos museovieras raottaa lompsaansa museon lähellä olevassa kuppilassa, niin kauempana oleva kuppila jää siitä paitsi. Etelärannan ja molempien Espojen ravitsemusliikkeiden johdot kirjoittavat näppäimet sauhuten Guggenheimin tervetulleeksi toivottavia manifesteja. Jakomäen kuppiloiden pitäjien into Guggenheimin bisnestä elvyttävään vaikutukseen on huomattavasti vähäisempää.

Varmaan Guggenheimin hyödyttäisi joitakin lähialueen palveluyrityksiä, mutta joitakin se vahingoittaisi. Se aika ja osin varmaan rahakin, mikä kuluisi Guggessa käytäessä olisi poissa muusta kulutuksesta. Keille tässä pelissä jäisi Musta Pekka käteen, sitä on etukäteen vaikea päätellä.

Heurekassa tulee käymään tänä vuonna noin 400.000 vierailijaa. Museoliiton tutkimuksen matematiikan mukaan hyöty lähialueelle olisi noin 20 miljoonaa euroa. Epäillä tuota soppii. Olen sen verran pitkään pyörinyt Heurekan liepeillä ja katsellut siellä käyvän väen käyttäytymistä, että johtopäätöksilläni on hatusta vedettyjä mielipiteitä enemmän kokeellista pohjaa.

Heurekaan tullaan Heurekan vuoksi. Juuri muuta syytä yleistä syytä tavallisella ihmisellä ei ole tulla Heurekaan. Sinne tullaan autolla, joka jätetään parkkipaikalle tai junalla, josta on suora mitään palveluja sisältämätön reitti Heurekaan. Samaa tietä takaisin ja kaikki kulutettu raha on kulutettu Heurekassa. Tikkurilan liikkeet jäävät pääosin nuolemaan näppejään.

Voi olla, että jotkut Heurekassa kävijät poikkeavat samalla reissulla jossain lähellä olevissa Kehä III:n lukuisissa ostoshelveteissä, mutta nekin käynnit ovat sitten kauempana olevilta  vastaavilta liikkeiltä pois. Ei minulla ole esittää mitään lukuja tilalle, mutta siitä olen aivan varma, että museokäynnit eivät lisää edes bruttokansantuotetta ilmoitetulla 400 miljoonalla vuosittain. Nettovaikutus on tietysti vielä pienempi, koska tavaran ja palvelun tarjoamisestakin on kustannuksia.

Tein kuluvana vuonna kaksi museokäynteihin liittyvää matkaa. Kesällä kävin Mäntässä katsomassa Paperiperkele-näyttelyn ja samalla reissulla kävin katsastamassa Keuruun museossa olleen ikiliikkujanäyttelyn, jonne olin tehnyt videon Heurekan ikiliikkujasta. Olin siis varta vasten liikkeellä museoiden takia.

Mäntän näyttelyssä oli paljon väkeä. Voin hyvin kuvitella, että he jättivät kaupunkiin muutakin rahaa kuin pääsylippuihin kuluvan. Minun panokseni mänttäläisten hyvinvoinnin lisäämiseksi oli näyttelystä ostetut kaksi hyrrää, pullakahvit ja tankkaus huoltoasemalla. Itse näyttelymaksun (muistaakseni 5 euroa) laistin lehdistökortillani. Keuruulla onnistuin rikkomaan näyttelyesineen, jonka johdosta poistuin paikalta kipin kapin. Näyttelyssä olin ainoa kävijä, joten en usko sen näyttelyn kovin paljon Keuruun taloutta paikanneen. Kuntaliitos on edessä, on vain päätettävä, kenen kanssa lyödään hynttyyt yhteen. Jyväskylän, Mäntän vai Jämsän?

Toinen museomatkani suuntautui Pariisiin. Hotelli varattiin läheltä museoita, joten tässä teoria toimi. Lounastin ja ostin tuliaiset myös hotellin lähellä olevissa paikoissa. Siis teoria päti Pariisissa, mutta ei keskisessä Suomessa. Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään kannata tehdä minun matkoistani ja kulutuksesta niillä, mutta ne kuvastavat sitä, että museokäynnin vaikutusta kulutukseen on hyvin vaikea arvioida. Ei edes jälkikäteen, ennen ampumista nyljetystä karhusta puhumattakaan. Tämä ei tosin tunnu guggenheimilaisia lainkaan huolestuttavan. Rahaa kun tulisi ovista ja ikkunoista aina Lahtea ja Jyväskyllä myöten, kunhan vain saataisiin pytinkin Etelärantaan pystyyn. Sen kauempana asujilta onkin enää turha kysyä. Heille saa luvan riittää ilo olla valtion osuuden verran hankkeen maksumiehinä ja -naisina. Nyt ja etenkin hamassa tulevaisuudessa.

Jos joku tekee edellä olevasta sellaisia johtopäätelmiä, että vastustaisin jotenkin museoita, niin se menee täysin metsään. Minusta museoiden arvo on niiden kulttuurillisissa arvoissa eikä talouden pönkittäjinä. Museo voi toimia myös turistirysänä, mutta se on tietyllä tavalla bonusta ja sen on minun mielestäni tapahduttava museon perimmäisen tarkoituksen ehdoilla. Parhaiten se onnistuu tekemällä museosta (tässä tarkoitan käsitettä aika laveana) mielenkiintoinen. Heurekan vuosi 2013 on hyvä esimerkki tästä. Eikä laakereilla voi jäädä makaamaan. Vuoden 2014 tammikuun ensimmäisenä päivänä useimpien museoiden ovesta astuu sen vuoden kävijä numero yksi. 

Friday, 6 December 2013

Glamour-kuvaajana Sähkön Yössä




Kuningatar ja kaksi prinsessaa. Kuvausta varten oli tehty makro, joka laittoin tapahtuman nimen ja ajan kuvan yläreunaan sekä sponsorin että järjestäjän nimet alareunaan ja pienensi kuvan sopivaan tulostuskokoon.  Menettely nopeutti ratkaisevasti prosessia.

Noin 2½ vuotta sitten olin tiedekeskus Heurekassa erään tapahtuman yleisökuvaajana. Halukkaista näyttelykävijöistä otettiin muotokuvat Heurekan isoilla tuoleilla ja niistä tulostettiin saman tien kymppikuvan kokoiset sublimaatiotulosteet Canon pienellä Selphy-tulostimella.

Vaikka silloin tuli tässä blogissa lunta tupaan kollegoilta, tosin nimettöminä, niin näissä kuten muissakin hommissa tilaaja on se, jonka mielipide ratkaisee. Joten ehkä jotain voinee päätellä siitä, että taas pukkasi keikkaa, kun Heurekassa järjestettiin Sähkön yö.

Nyt haluttiin näyttelyyn tulevat lapset kuvata kruunupäisinä ja kimaltelevina prinsseinä tai prinsessoina. Tai oikeastaan illan teemaan liittyen Miss tai Mister Sähkönä. Tai siis piti kuvata lapsia, mutta kun mukana olevat aikuiset näkivät, kuinka hauska juttu kuvaus oli, niin monet lasten kanssa Heurekaan tulleet vanhemmat ja isovanhemmat halusivat tulla kuvatuiksi lasten kanssa. Eikä sekään tuntunut joitakin haittaavan, että lapsia ei ollut. Saattoihan sitä ottaa itsestään kuvan hetken prinssinä tai prinsessana. Vähän kuin täällä.

Kuvauspaikka ei ollut erityisemmin glamourinen. Oven syvennys Heurekan auditorion takahuoneeseen. Glamourtunnelmaa yritettiin loihtia laittamalla musta kangas taustaksi ja siihen kiinnitettiin kolme pötkyä värikkäitä jouluvaloja tähdiksi. Yhteensä 360 kappaletta ledlamppuja. Henkilöiden valaisu hoidettiin kahdella Dedo-valaisimella, joissa oli oranssisuotimet jouluista tunnelmaan antamassa.

Kuvaustilanne. Henri pystyi hoitamaan kaiken muun paitsi kameran suuntaamisen läppäriltään. Elinoora on valmiina ottamaan rekvisiitan pois kuvattavilta ja isä tarkkailee prinssien kuvausta kiinnostuneena. Minä olin yleensä ylempänä olevan Dedo-lampun luona, mutta nyt kuvaamassa tätä tilannetta.

Kamera, Canonin EOS Mark II oli yhdistetty läppäriin, josta puolestaan kuvat tulostettiin ja laitettiin myös niin haluttaessa kuvattavan sähköpostiin. Näin yksi henkilö pystyi läppärin avulla hoitamaan sekä kuvauksen että kuvien jatkokäsittelyn.

Kameran hallinta, kuvien käsittely ja tulostaminen edessä näkyvän pienen Canon Selphy tulostimenlla tehtiin läppäristä käsin. Tulostetut kuvat vietiin takana näkyvälle pöydälle, josta kuvattavat kävivät ne noutamassa 
Tulostus oli prosessiin pullonkaula. Yleensä kuvattavat ymmärsivät, että kuvaa joutuu odottamaan jopa ½ tuntia, mutta tavan mukaan muutama oli sitä mieltä, että heidän pitäisi saada etuilla. Kun juuri heillä on kiire. Näin on ollut aina, mutta onneksi etuilijat ovat olleet selkeänä vähemistönä.

Kuvia otettiin ja tulostettiin viiden tunnin aikana noin 200 kappaletta. Tulosteita vähän enemmän, kun kimppakuvissa käyneille tulostettiin kaikille omansa. Olisi tulostettu vielä parikymmentä kuvaa enemmänkin, mutta jo edellisellä kuvauskeikalla moitteetta kuvia sylkenyt Canonin Selphylle tämä tahti oli likaa. Se kuumeni liikaa juuri ennen kuvaussession päättymistä ja sanoi yhteistyösopimuksen irti. Printtejä vaille jääneille lähetettiin kuitenkin kuvat sähköpostitse.

Monitoimimies Henri toimessa: "Kärähtänyt printteri pura ja kokoa". Josko sen saisi vielä toimimaan. Ei toivoakaan. Printteri on varmaan kärähtänyt muiltakin, kun se lähetti jo pariin otteeseen ilmoituksen ylikuumenemisesta. Mutta eihän niistä yleensä tarvitse välittää...
Ellinoora on jo lähettämässä tulostumatta jääneitä kuvia sähköpostitse.

Kivaa oli ainakin kuvaustiimillä, ja niin tuntui olevan kuvattavillakin. Kun edellisellä kerralla hoidin koko homman yksin, niin nyt oli opittu ja minulla oli kaksi erittäin osaavaa assistenttia, Ellinoora ja Henri. Ellinoora hoiti kuvattavien rekvisiitan, hatut ja päälle ripustettavat led-valot ja Henri pääosin läppärin käytön siihen kuuluvine aika monine toimenpiteineen. Minä saatoin keskittyä valojen hoiteluun.

Osa Sähkön yön Heurekan tiimiä potretissa illan päätteeksi. Ainakaan ilmeistä päätellen fiilikset eivät ole ihan kehnot. Pietarin päässä oleva hattu on minun virallinen yleisprojektipäähineeni. Se on mukanani omana hattuna, mutta kun kerran vahingossa laitoin sen tarvikepöydälle, niin sain sen omaan päähäni vasta kuvausten päätyttyä. Se oli vähintään yhtä suosittu kuin kruunut ja muut kuninkaalliset päähineet. 
Hattu muuten yritettiin taannoin ostaa paikallisessa ravintolassa. Kun ilmoitin sen olevan myytävänä ei mistään hinnasta, niin viimeinen tarjous oli vaihto Elviksen ajokorttiin. Kun pitelin kädessäni jenkkien ajokorttia, niin kyllä siinä Elviksen kuva oli. Jotenkin mieleeni hiipi kuitenkin epäilys, että olikohan sittenkään ihan aito dokumentti. 

Tulihan taas koettua, että valokuvaajan ammatti saattaa olla fyysisesti aika raskas. Tosin kaikki kuvaussessiot eivät tuota 200 printtiä viidessä tunnissa, eivät ainakaan noin 20 minuutin viiveellä. Niin pitkäksi nimittäin tulostuksen viive muodostui.  

Aina jää parannettavaa. En tullut ajatelleeksi, että ledlamppujen kirkkaat johdot näkyvät kuvassa kuin tähtikarttoihin joskus piirretyt tähtikuvioiden viivat. Kuvattavia tämä ei tuntunut häiritsevän, minua häiritsi. Kuvauksen alkaessa mitään ei ollut enää tehtävissä. Olisi pitänyt ajatella etukäteen. Käyttämäni tähtisuodin muodostaan tähtikuvion valopisteestä kunnolla vain silloin, kun valo on tummalla taustalla. Siksi vaaleat vaatteet ovat tässä tapauksessa huonompi vaihtoehto kuin tummat, vaikka yleensä on juuri päinvastoin.


Heurekan tähtitaivas siirtyi pihallemme luomaan hieman väriä ja valoa loskaiseen joulunodotukseen.

Sunday, 1 December 2013

Halki, poikki ja pinoon –tieteellinen peruskoulun päättötesti



Ilta-Sanomat järjesti opetushallituksen avustamana testikysymykset, joihin vastaamalla voisi päätellä, selviäisikö lukija nykyisestä peruskoulusta lävitse. Jos kysymykset edustavat opetushallituksen pedagogista tietotaitoa yleisemminkin, niin ennustan Suomelle ankeita aikoja koululaitoksen mallimaana. Sen verran kaukana kysymykset olivat siitä, mitä esimerkiksi minä pidän koulussa tavoiteltavina tietoina ja taitoina.

Kysymykset olivat pahinta lajia epäolennaista nippeliä trivialpursuittia. ”Mikä Raamatun evankeliumeista on vanhin?” Ehkä juuri siitä syystä meikäläinen vetäisikin täydet pinnat, kahdesta uskontoaiheisesta kysymyksestä tosin pelkällä säkällä.  Ehkä jonkinlaisena indikaattorina opetushallituksessa esiintyvästä tenttikysymysten laatimisen tasosta käynee se, että 15:sta kysymyksestä 2 jouduttiin muuttamaan niissä olevien virheiden johdosta.

Laadin varjotestin sen tapahtuman innoittamana, että tilasin muutaman kuution klapeja talven varalle. Siis peruskoulun oppimäärä klapien ympärille sijoittuvilla testikysymyksillä. Vaikka itse sanonkin, niin ne mittaavat paljon olennaisempaa tietoa ja ennen kaikkea päättelykykyä, kun Ilta-Sanomien testi.

Joudun pyytämään anteeksi, että Timon halki, poikki ja pinoon –tieteellinen peruskoulun päättötesti ei toimi kuin Flashin kanssa yhteensopivissa laitteissa. IPad on silloin ulkona. Kokeile kuitenkin tästä, olisitko sinä päässyt lävitse.

ps. 3.12.2013



Ilta-Sanomat julkaisi vielä lisäkaneetin artikkeliinsa.

"Ilta-Sanomien Peruskouluvisan pahimmaksi kysymykseksi paljastui kysymys maantiedosta.
Viime aikoina on puhuttu paljon Suomen lasten oppimistulosten romahtamisesta.

IS teki viime viikon perjantaina Peruskouluvisan, jotta koulunsa jo suorittaneet voisivat tarkastaa, pääsisikö omilla tiedoilla vielä peruskoulusta läpi.

Kysymykset laati IS:n pyynnöstä Opetushallitus, ja lisäksi osa kysymyksistä otettiin peruskoulun oppikirjojen mallikysymyksistä.

Testistä tuli huippusuosittu: 15 kysymyksen testi tehtiin yli 300 000 kertaa.

Vastauksia tarkastellessa paljastui samalla, mitkä olivat vastaajille vaikeimpia kysymyksiä.

Kaikkein vaikeimmaksi kysymykseksi osoittautui yhdeksännen luokan oppikirjasta otettu maantiedon kysymys: missä Euroopan maassa on eniten järviä? Vaihtoehtoja oli neljä: Suomi, Ruotsi, Venäjä ja Puola.

Liekö peruskoulussa toitotettu hokema Suomesta tuhansien järvien maana hämännyt, sillä yli 300 000 vastaajasta peräti 250 000 (eli 78 %) lukitsi väärän vaihtoehdon A eli Suomi.

Oikea vastaus oli B, Ruotsi. Venäjää veikkasi kymmenen prosenttia vastanneista.

Helsingin Kaupunginkirjasto on selvittänyt Ruotsin ja Suomen järvien määrän vertailua Kysy.fi-palvelussa. Selvityksen mukaan ruotsalaisten Nationalencyklopedi kertoo, että Ruotsissa on 4 370 vähintään neliökilometrin järveä (vrt. Suomen 2 589) ja noin 90 000 vähintään hehtaarin kokoista järveä (Suomessa on 56 000).

Yli viiden aarin kokoisia järviä ja lampia on Suomessa 187 888. Ruotsalaiset eivät näin pieniä vesialueita tilastoi Kaupunginkirjaston selvityksen mukaan samalla innokkuudella.

Venäjällä järviä on Encyclopedia Britannica -tietokirjan mukaan yli kaksi miljoonaa kappaletta. Esimerkkitehtävän laatija lienee tarkoittanut kysymyksessä siis Venäjän Eurooppaan kuuluvia osia."

Mitä tästä pitäisi ajatella? Suoraan sanoen en kehtaa kirjoittaa todellista mielipidettäni tähän., mutta syvältä se joka tapauksessa olisi.

Järvien lukumääien tietäminen eri valtioissa on täysin irrationaalista tietoa, ellei sitä osaa kytkeä jotenkin maan hostoriaan, elinkeinoelämään, liikennereitteihin yms. Ehkä kuvaavaa tälle puoliviralliselle testille (kuitenkin OPH:n laatimalle) on se, että tämän kysymyksen oikea vastaus Venäjä hylättiin, koska testin laatija ehkä tarkoitti vain Venäjän Euroopan puoleista osaa.  Miksei yhtä hyvin Suomen tai Ruotsin napapiirin eteläpuoleista osaa?