perjantai 27. syyskuuta 2013

Vauhtia ja yllättäviä juonenkäänteitä





Marimekon kompurointi kopiointijutuissa alkaa muistuttaa hyvää rikosromaani. Vauhtia ja yllättäviä juonenkäänteitä riittää. Viimeisin on ns. Laukkuskandaali, jossa ersä Marimekon kuvio väitettiin kopioidun espanjalaisen laukun kyljessä olevasta piirustuksesta.

Uutisen julkisti Yle, joka jatkoi tässä ansiokkaasti toimittaja Ari Korvolan viitoittamalla tuppeen sahatun lautakasan  viitoittamalla tiellä. Siis nimettömän lähteen puskista huutelua ilman todisteiden häivääkään. Tässä todisteilla tarkoitan näyttöä laukun ostamisen ajankohdasta. Sehän on asian ydin. Sen perusteella voidaan ainakin pois sulkea toinen kopioinnin suunta.  Länsimaisen oikeustajun mukaan todistustaakka on aina väitteen esittäjällä. Syyttömän ei tarvitse todistaa syyttömyyttään kuin korkeintaan Speden sketsissä.

Katunäkymän piirtänyt taiteilija Maija Louekari kertoo itse asiasta kuultuna.

"Olen törmännyt tähän laukkuun itsekin sen jälkeen, kun kuosini oli jo ollut Marimekon valikoimissa, ja ihmetellyt sen samankaltaisuutta. Oman Hetkiä/moments-kuosini inspiraationa olivat kaupunkinäkymät Helsingistä. Piirsin Helsingin keskustasta kaupunkinäkymää, jossa katse kohdistuu Esplanadin puiston suunnalta Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteymään. Tämä helsinkiläinen näkymä on selkeästi nähtävissä myös nimettömän lähteen Barcelonasta hankkimassa laukussa, sanoo Louekari Marimekon
tiedotteessa."

 Kovin suurta sen paremmin teknistä kuin luovaa osaamista ei tarvita vääntää oikealla olevasta Photoshopilla suodatetusta valokuvasta vasemmalla oleva piirustus. Minäkin melkein osaisin.


 Hyvänen aika. Onpa samanlainen kuva. Ääriviivat samat eikö vain? Kyseinen valokuva on hyvinkin saattanut olla inspiraation lähteenä, Laitinen Laiho arvioi.




Barcelonan laukku on kuin rikosromaanissa konsanaan oleva sivujuonne, joka näennäisesti eijohda minnekään, mutta jonka seurauksena onkin uusi ja yllättävä juonenkäänne. Olennaista tässä on se, että katukuvakuva ei ole syntynyt Maija Louekarin omassa päässä, vaan se piirretty suoraan valokuvaaja ja kirjailija  Markus Lepon 1960-luvulta peräisin olevan valokuvan mukaan. Yhtäläisyyden näkee vaikka sokea Reetta ja sen kiistäminen olisi Marimekolta kaiken uskottavuuden loppu.  Todennäköisin plagiointiketju menee siis näin. Lepon valokuva -> Loukeakarin piirustus -> espanjalaisen laukun kuva. Aika hassulta tuntuisi, että espanjalainen taitelija olisi tehnyt itsenäisesti piirustuksen katunäkymästä 60-luvun Espalta.

Valokuva esikuvana saa tehdä hyvinkin esikuvan näköisen maalauksen tai piirustuksen. Se saa suunnilleen automaattisesti uuden itsenäisen teoksen statuksen ja "taiteilijalla" on siihen yksinomainen tekijänoikeus. Kysymys ei siis ole tekijänoikeudellinen vain eettinen.
Marimekon brändi perustuu pitkälti siihen, että kankaiden kuviot ovat sen taiteilijoiden omaperäisen ja luovan suunnittelun tuloksia. Toisen ottaman valokuvan perusteella tehty piirustus ei ole sitä. En tiedä, onko Louekari informoinut Leppoa asiasta, mutta ratkaisevaa tässä on se, että hän on antanut ymmärtää  kuvan syntyneen pelkästään hänen oman luovuutensa tuloksena.

Tämä ei tiedä hyvää Marimekolle. Veikkasin aikoinaan, että näitä alkaa tippua. Enpä ollut tässäkään hirveästi pielessä.

ps. Louekarin katumaisemasta tulee eittämättä mieleen Henrik Tikkasen piirrokset. Tikkanenkin käytti näissä optista apuvälinettä, mutta se ei ollut valokuvan päällä oleva voipaperi, vaan Camera Lucida.


pps. Jos minun pikku kirjoitelmani on tyly, niin referenssiä kannattaa käydä katsomassa täällä.

ppps.  Voi voi. Alkaa käydä jo nuorta tyttöä sääliksi.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Samma på korsosvenska








Maammelaulusta suurin osa suomalaisista osaa ja ylipäänsä on kuullut vain ensimmäisen säkeistön. Kuitenkin vasta toisessa säkeistössä aletaan ottaa kantaa maamme todelliseen tilaan. Ajatonta ja samalla enemmän kukin ajankohtaista riimittelyä Runebergiltä – ainakin tämä toisen säkeistön alku.

Vårt land är fattigt, skall så bli
För den, som guld begär.
En främling far oss stolt förbi…

Laitetaan  nyt vielä Cajanderin suomennos, jos blogin harvoista lukijoista löytyisi joku ruotsia taitamatonkin. 

 On maamme köyhä, siksi jää,
 jos kultaa kaivannet
Sen vieras kyllä hylkäjää…

Nämä sanat tulivat väistämättä mieleen, kun amerikkalaiset näyttävät kusettavan meitä mennen tullen. Siis kun Elop meni, niin Gugge on tulossa tilalle.

Taitaa käydä niin, että tämän valtakunnan ainoaksi pysyväksi varallisuudeksi jää kaksikielisyyden rikkaus.  Hyvä että edes jotain.

Näissä mietteissä koukkasin tänään autolla Sotungista Länsisalmen eli Västersundomin kautta kotiini. Maisemat siellä ovat kauniin maalaiset ja väestö pitkälti ruotsinkielistä. Olen ollut jopa pitämässä opetustuokion fysiikasta ruotsiksi paikallisessa alakoulussa.  

Maassa maan tavoin tai muuten ei osaa edes maasta ulos. Niinpä tavailin Västersundomin kyläteillä liikennemerkkejäkin  ruotsiksi ja meinasin hajottaa Twingoni töyssyssä. Varoitusmerkissä kun luki Bump, enkä tiennyt, mitä se tarkoittaa.  Meidän Korson ruotsinmurteella töyssy on Gupp.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Guggenheimilaista riskinkantoa ja matematiikkaa



Näin sanotaan sanassa eli Guggenheimin uudessa tarjouksessa, josta siitäkin voi kieltäytyä.

·         Uuden arvion mukaan museossa vierailisi 550 000 kävijää vuosittain.


·         Vuosittainen hallintomaksu on puolitettu aiemmasta 2 miljoonasta eurosta 1 miljoonaan euroon. Osoituksena Guggenheimin omasta taloudellisesta panoksesta ja sitoutumisesta hankkeeseen, hallintomaksu sidotaan tavoitekävijämäärän saavuttamiseen.


·         Arviota museon liiketoiminnan tuotosta on nostettu neljällä prosentilla 7,7 miljoonasta eurosta 8,1 miljoonaan euroon. Ylläpitokustannuksia on laskettu kymmenen prosenttia 14,5 miljoonasta eurosta 13,1 miljoonaan euroon. Tämä laskee toiminnan vuosittaiset nettokustannukset 6,8 miljoonasta eurosta 5 miljoonaan euroon.


·         Guggenheim Helsinki -museon vuosittaisten myönteisten taloudellisten vaikutusten arvioidaan olevan 41 miljoonaa euroa. Museon arvioidaan työllistävän suoraan 103–111 henkilöä ja sen epäsuorien työllisyysvaikutusten Suomessa arvioidaan olevan ainakin 340–380 työpaikkaa. Museon taloudellisten vaikutusten arvioidaan kattavan kolmen vuoden kuluessa museorakennukseen alkuvaiheessa tehdyt investoinnit. Verotuottoja museon on arvioitu lisäävän 8 miljoonalla eurolla vuodessa. Uuden museon toimintakustannuksiin käytettyjen julkisten panostusten jälkeen museon nettoverotuotto olisi 3 miljoonaa euroa vuodessa. Tämän lisäksi museon rakennustöiden arvioidaan luovan 800 – 1 000 määräaikaista työpaikkaa.


·         Museon johtamisesta, toiminnasta ja hallinnosta vastaisi suomalainen, voittoa tavoittelematon yleishyödyllinen säätiö. Se valvoisi myös museon vuotuista budjettia. Guggenheim-museon 30 miljoonan dollarin suuruinen lisenssimaksu rahoitettaisiin yksityisin varoin. Tämä varainhankinta saatettaisiin loppuun arkkitehtuurikilpailun päätökseen mennessä.

Kun alkuperäistä hatusta vedettyä kävijämäärää kasvatetaan samasta hatusta vetämällä, niin saadaan tietysti suuremmat tulot. Kasvua olisi Ojalan laskuopin mukaan kyllä 5%, mutta pyöristettiinhän piikin jenkkilässä arvoon 3,2, joten tällainen amerikkalainen suurpiirteisyys vielä voitaneen sallia.

Jos 550.000 kävijää toisi 8,1 miljoonan euron tuoton, niin pyörein luvuin (nythän se on sallittua) tuotto kävijää kohti olisi 15 euroa.  Katsotaanpa, miten kävisi, jos kävijämäärä olisikin realistinen, eli 250.000. Heurekan normaalin vuoden luokkaa.

Valitettavasti kulut eivät juuri putoa kävijämäärän laskiessa. Joten rahaa jäisikin 4,5 miljoonaa euroa vähemmän. Esityksessä ei ollut mitään mainintaa siitä, miten 1 miljoonan hallintomaksu kytkettäisiin kävijämäärään, mutta tuskin se nollaa pienemmäksi menisi. 

Helsingin lipputulojen alijäämäksi jäisi silloin 3,5 miljoonaa euroa, Guggenheimin 1 miljoona euroa. Guggenheimilla olisi kuitenkin jo talletettuna 30 miljoonan lisenssimaksu, josta vuotta kohti kertyisi 1,5 miljoonaa euroa. Riskitöntä rahaa, joka ainakin ehdotuksen mukaan on jo kerätty. Tokihan tämäkin voidaan järjestää hyvien aikomuksien varaan, varsinkin jos kaupunki lähtee takuumieheksi. 

Todellisuudessa jos ruusunpunaiset laskelmat eivät päde, niin Helsingin vuosittaiset nettokustannukset olisivat 8,5 miljoonaa euroa ja Guggenheimin tulot 1,5 miljoonaa euroa. Joten se apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasen mainostamasta Guggenheimin riskinottohalusta.

ps. 26.9.2013



Olen muutamaankin  kertaan verrannut Guggea onnistuneeseen riskin ottoon, eli Heurekaan. Heurekaa läpi kiven ja kannon vienyt Hannu I. Miettinen on kertonut Guggenheimista oman käsityksensä. Lainaan sitä tähän, vaikka en olekaan saanut Hannulta lupaa. Hannu on kuitenkin Facebook-kaverini ja meille uskovaisillehan kaikki on yhteistä.

"Guggenheim-hankkeen riskit

Yle pyysi Guggenheim-säätiön uudesta ehdotuksesta lausunnon Aalto-yliopiston professorilta. Olen lukenut säätiön molemmat "tarjoukset", ja olisin osannut kirjoittaa empimättä saman lausunnon, jonka professori antoi.

Hankkeen kaikki riskit jäisivät Helsingille, Isoja riskejä sisältyy niin perustamis- kuin käyttötalouden toteutumiseen. Guggenheimin raportit ovat aivan kelvottomalla tavalla laadittuja, koska niissä ei kerrota, mihin esitetyt talousluvut perustuvat.

Esimerkiksi perustamiskustannuksien arvioimiseksi pitäisi laatia tilaohjelma ja määritellä rakennuksen laatutaso. Tämä olisi eräänlainen ohjehinta. Kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu tuottaisi epäilemättä kaikenlaisia hörhelöitä, jotka olisivat verrattomasti kalliimpia kuin mitä ohjehinta sanoisi.

Otan esimerkin Heurekan rakentamisesta. Ennen arkkitehtuurikilpailua valtion asiantuntijat arvioivat (tilaohjelman pohjalta) rakennuksen ohjehinnaksi 47 milj. markkaa. Kilpailun jälkien he laskivat voittanen ehdotuksen, siis Markku Komosen ja Mikko Heikkisen Heurekan, hinnaksi 67 milj. markkaa. Arviot tarkentuivat suunnittelun edetessä, ja samalla rakentamisen suhdanteet muuttuivat.

Järjestettiin urakkakilpailu, ja minä odotin sydän kylmänä sen tulosta. Toteutui juuri se, mitä olin pelännyt. Halvin tarjous oli 85 milj. markkaa ja kallein 115 milj. markkaa.

Emme hyväksyneet yhtäkään tehdyistä tarjouksista, mutta erinäisillä tempuilla saimme rakentamisen liikkeelle. Homman sai halvimman tarjouksen tehnyt Puolimatka, ei kuitenkaan tarjoamallaan hinnalla, vaan katto- ja tavoitehintaisena laskutyöurakkana. Etsimme säästöjä herkeämättä koko rakentamisen ajan ja onnistuimmekin. Loppuhinnaksi muodostui 79,5 milj. markkaa.

Pystyn hahmottamaan museon tilaohjelman, vaikka sellaista ei olekaan esitetty. Pystyn myös arvioimaan halutun laatutason. Tästä voin tehdä laskelman, jonka mukaan ohjehinta olisi 130 miljoonaa euroa eli juuri säätiön esittämä luku. Tähän on lisättävä tontin hinta, ja myös tarvittavien pysäköintitilojen rakentamisen hinta. Sitten vielä kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun tuoma 50 %:n "huippuarkkitehtuurikorotus". Näin ollaankin jo reippaasti yli 200 miljoonan euron. En hämmästyisi lainkaan, vaikka loppulasku nousisi 300 miljoonaan euroon.

Maksajana siis Helsingin kaupunki.

Käyttötalouden puolella tilanne on vieläkin huonompi. Kaikki käyttötaloudesta esitetyt luvut, erityisesti vuotuinen kävijämääräarvio 550 000, ovat tuotetut ns. Stetson-Harrison menetelmällä. Stetson tietysti tarkoittaa hattua. Professori Harrisonilla ei juurikaan ole tekemistä ko. menetelmän kanssa, mutta hänen nimensä on liitetty siihen tuomaan sille arvovaltaa.

Käyttötalous on tärkeämpi asia kuin perustamistalous. Syy: perustamisrahat on hankittava vain kerran, mutta käyttörahat vuodesta toiseen, yhä uudelleen ja uudelleen.

Jotta hanke voitaisiin toteuttaa, täytyisi valtion priorisoida se vahvasti ja tulla mukaan rahoittamaan sekä sen perustamista että sen käyttöä. Tästä ei ole havaittavissa merkkiäkään.

Guggenheimin säätiö haluaa käynnistää viipymättä kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun ja lupaa rahoittaa sen. Tämä on pelkkä ansa. Jotta tällainen kilpailu voitaisiin järjestää, täytyy sen järjestäjillä olla - tietenkin - hallussaan tontti, jolle taloa suunnitellaan. Jos kilpailuun lähdettäisiin nykyisten tietojen pohjalta, merkitsisi se Helsingille samaa kuin pikkusormen antaminen pirulle.

Minua ei taatusti tunneta hyvien hankkeiden jarrumiehenä, ennemminkin päinvastoin. Nyt sanoisin kuitenkin Helsingin päättäjille: Guggenheim-säätiön uusi ehdotus on kelvoton, ja se tulee empimättä hylätä.



Samalla toivon, ettei kolmatta ehdotusta tule."


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Guggenheim stahanovilaisuuden kourissa



 Helsinkiläiset kävivät Heurekassa harjoittelemassa jonotusta  Guggenheimin ylöspäin tarkistettujen kävijämäärien varalta.

Suomi ja Helsinki odottaa henkeään pidätellen ja Porilaisten marssi valmiina Guggenheimin uutta esitystä Guggenheim-museosta Helsinkiin. Virheistä on kuulemma opittu, niitä ei tulla toistamaan uudessa esityksessä.

Esitystä ei ole vielä, mutta mieli tekee spekuloida niiden vähäisten tiedonmurusten varassa, mitä Guggenheimin pää-äänenkannattaja Hesari on pitkin viikkoa kansan tietoon tiputellut. Keskeinen muutos tuntuu olevan, että kävijäennustetta on tarkistettu optimistisempaan suuntaan.

Kun parin vuoden takaisessa arviossa optimistinen kävijämääräarvio oli 650.000, niin olisiko tarkistettu luku silloin jotain 750.000 kävijää vuodessa. Museot tuppaavat olemaan maanantaisin kiinni ja kun muitakin rokulipäiviä tulee, niin oletetaan museon olevan auki 250 päivää vuodessa. Ihan vain siksi, että saadaan mukavia tasalukuja. Keskimääräinen kävijämäärä olisi silloin 3000 kävijää päivässä. Kun ne risteilymatkustajat, joiden  nimiin on vannottu, tuppaavat tulemaan enempi kesäaikaan, niin edelleen lukuja tasaluvuiksi pyöristellen kesällä kävisi keskimäärin 4000 taiteen ystävää päivässä, talvisaikaan 2000.  Ateneum on auki kuutena päivänä viikossa keskimääri 8 tuntia päivässä. Taloon siis lappaisi kesällä sisään 500 ihmistä tunnissa, reilut 8 ihmistä joka minuutti - ja sama tietysti päivän mittaan ulos, eihän museo mikään hotelli ole.  Saranat saisivat kyytiä.

Neuvostoliitossa vaikutti aikoinaan 1930-luvun Stalinin ajalta peräisin oleva ns. stahanovilainen liike. Sen keulahahmo ja symboli oli kaivosmies Aleksei Stahanov, jonka esimerkin innoittamina kaikki  tuotantotavoitteet ylitettiin aina moninkertaisesti. Teoriassa. Käytännössä systeemi toimi seuraavasti.

Oletaan vaikka, että kolhoosille asetettiin 5-vuotissuunnitelmassa tavoite tuottaa miljoona tonnia perunaa 5-vuotisperiodin aikana. Jokainen kolhoosin työläinen ymmärsi, että ½ miljoonan tonnin tuottaminen saattaa olla ylivoimaista, mutta eihän kukaan kiellä ajattelemasta optimistisesti. Niinhän tekevät kapitalistikin ja heidän voittoa tavoittelemattomat säätiöt, kuten Guggenheim.

Tässä vaiheessa kolhoosin stahanovilainen siipi astuu esiin, ja kohottaa kolhoosin kokouksessa tavoitteen kahteen miljoonaan tonniin innostuneen kokousväen taputtaessa raivoisasti ja heilutellessa isoja Stalinia (tai kuka nyt sattuukin olemaan johdossa) esittäviä plakaateja ja aika lailla  pienempiä Aleksei Stahanovin kuvia.

Kun 5 vuotta on kulunut, niin huomataan jäätäneen jopa puolesta miljoonasta tonnista jälkeen, mutta sehän on helppo selittää ulkoisilla olosuhteilla, joille ei kerta kaikkiaan voinut mitään.Kuten imperialismin agressiivisuudella tai epäsuotuisella säällä (oli se ollut mitä tahansa).

Stahanovilaisuus istui oikein hyvin Neuvostoliiton viiden vuoden perioidein tarkitstettuun suunnitelmatalouteen. Jakso on suunnilleen yhtä pitkä kuin mitä se tunnettu poliittinen muisti voi olla pisimmillään. Liekö sattumaa, että Guggenheiminkin oli tarkoitus avata ovensa 5 vuotta sen jälkeen, kun perustamispäätös piti nuijia kuukauden aikataululla valtuuston kokouksessa valtuutettujen raivokkaiden taputusten ja Jussi Pajusen suuria ja Janne Gallen-Kallela-Sirenin vähän pienempiä kuvia heilutellen.



 

Guggenheim Helsinki hankkeen stahanovilaiset työn sankarit ansioistaan palkittuina.