Saturday, 23 February 2013

Nelikenttää vuoden lehtikuvista

Vuoden lehtikuvaajajutun takia saamani runsaan ja rönsyilevän palautteen vuoksi palaan vielä aiheeseen. Penäsin jossain välissä valintakriteereiden perään. Millä perusteella kisaan on valikoitu ne kuvat kuin on?

Valokuvassa on aina jonkinlainen viesti kuvaajalta katsojalle. Jos ei ole, niin miksi sitten ottaa kuva ja vielä enemmän voi ihmetellä sen julkaisemista. Viesti sisältää sekä tietoa että tunnetta. Vaihtelevassa määrin kumpaakin. Kuvan välittämä tieto voi olla oikeaa, olematonta tai sitten suorastaan väärää tietoa. Kuvan välittämä tunne voi olla samoin sitä, mitä kuvaaja haluaa, olematonta tai pahimmassa tapauksessa hyvin ristiriitaista.

Olen tehnyt joistakin vuoden lehtikuvaajaehdokkaiden kuvista analyysia ja sijoittanut ne nelikenttään, jossa akseleina ovat tieto ja tunne. Tiedon ja tunteen kriteereiksi olen valinnut ne kuvan saatesanat tai kuvatekstin, jotka kilpailukuvilla on.  Oikeaan yläkulmaan sijoittuvat ne kuvat, joissa kuvasta saatava tieto ja tunne ovat parhaiten sopusoinnussa kuvatekstin kanssa. Muutamia tekstejä olen muotoillut itse, jotta idea aukenisi parhaiten. Näin mm. kuva jääkiekkokatsomosta sijoittuu joka kulmaan, jos sillä on eri kuvateksti. Akseleiden origoon sijoittuu kuvista hajuttomin, värittömin ja mauttomin näillä kahdella ominaisuudella mitaten.

Kuvan sisältämän tiedon arviointi on yksikäsitteisempää. Miten hyvin olen laittanut kuvat tunneakselille onkin jo tulkinnallisempaa. Näin valikoidut kuvat kuitenkin minun mielestäni asettuvat tähän nelikenttään. Joku toinen olisi voinut laittaa ne eri tavalla tai suorastaan valita eri kuvat tähän.

Kuvan sijoittuminen johonkin kohtaan nelikentässä ei ole sinänsä kuvien paremmuuden absoluuttinen mittari.  Se kertoo vain sen, miten minä koen kuvan onnistuneen tiedon ja tunteen välittäjänä. Puhtaasti faktaa sisältävän kuvan ei tarvitsekaan olla tunteikas, mutta jos kuva on vasemmalla alaneljänneksessä, niin silloin on jotain pielessä. Nimittäin fakta- ja tunnepuoli ovat molemmat juuri päinvastaiset, mitä kuvaajalla on ollut mielessä. Tunnepuoli siis edelleen minun näkemykseni mukaan.

Tämän enempää en aio valintojani avata. Alla kuhunkin kuvaan liittyvä teksti. Osa niistä on tähän tarkoitukseen keksittyjä. Samoin osa kuvista on minun kuvia. Niiden tarkoitus tässä on olla vain tyhjän paikan täyttäjänä, kun en löytänyt kilpailukuvista hyvää esimerkkiä. Jokerifanit ovat neljällä eri tekstillä nelikentän kulmissa.



1. Israelin armeija ja palestiinalaiset mielenosoittajat ottivat yhteen Maapäivän mielenosoituksessa Jerusalemissa 30.3.2012.

2. Rankkasade Aleksanterinkadulla Helsingissä 19.7.2012.

3. Venäläisiä turisteja Kuolleella merellä, maaliskuu 2012.

4. Aino Falck Pudasjärveltä menossa sahaamaan polttopuita helmikuussa 2012.

5. Iman Dahmane sovittaa asuaan koulun vanhojen tansseihin Helsingissä helmikuussa 2012.

6. Jokereiden kannattajia Hartwall Areenassa marraskuussa 2012. Oma joukkue johtaa

7. HIFK:n kannattajia Hartwall Areenassa marraskuussa 2012. Oma joukkue johtaa.

8. Venäjä. Siperia. Alaikäiset Vladimir ja Igor ajelevat rallia kilvettömällä Moskovitzilla Pudinon kylän raitilla.

9. Hylkeenpyyntiä Perämerellä, kevät 2012

10. Turistit ovat sivelleet itsensä Kuolleenmeren terveelliseksi väitetyllä mudalla. Suolajärven suolapitoisuus on niin suuri, että siinä on helppo kellua vaikka sanomalehteä lukien.

11. Ravintolapäivä Helsingin Kalasataman teurastamoalueella marraskuussa 2012.

12. Rebuplikaanien kokoontuminen San Antoniossa Teksasissa, syyskuu 2012.

13. Valokuva asteroidista BA14, joka ohitti maapallon hyvin läheltä.

14. Jääkiekko on seniori-ikäisiä usein vammauttava urheilumuoto.

15. HIFK:n kannattajia Hartwall Areenassa marraskuussa 2012. Oma joukkue häviöllä.

16. Jokereiden kannattajia Hartwall Areenassa marraskuussa 2012. Oma joukkue häviöllä.

17. Markus ja Eero Sutinen saunovat Helsingin Kannelmäessä joulukuussa 2012.

jälkikirjoitus

Ensimmäinen kommentti koski natsien valokuvia. Miten ne voivat olla hyviä natsien kauheudesta huolimatta?

Ihan samalla tavalla valokuvina sisältämänsä viestin mukaisia tai ristiriitaisia tai jotain siltä väliltä.

 Aatu itse kuvattiin Saksan kansan ennennäkemättömään suuruuteen ja korkeuksiin johdattavana Führerinä, jonka takana massat seisoivat vankkumattomina. Kuva on ristiriidaton tämän viestin suhteen, natsien propagandakoneisto oli todella taitava. Nythän ei arvoida sitä, onko viesti totta vai ei, vaan sitä, onko kuva halutun viestin suuntainen. Tämä on.

Naisilla ei juuri ollut sanasijaa natsi-Saksassa. Vaikka propaganda koitti väittää toisin, niin tässäkin kuvassa on ristiriita kuvan sisällön ja tiedollisen viestin välillä. Miehet ovat kuulijoiden joukossa eturivissä, naiset takana.

Joskus todellisuuden ja halutun viestin välillä on niin suuri ristiriita, että todellisuus puristuu kuvasta väkisin esiin. Tämä kuva on tietysti sieltä lievimmästä päästä, mitä natsi-Saksaan tulee.

Kun olin itse parina kesänä Saksassa 70-luvun alussa, niin mieleeni jäi vitsikkääksi tarkoitettu sanonta. Kun lähdettiin autolla, niin naiset pantiin aina takapenkille ja usein saatesanoilla "Gemüse hinten" eli vihannekset taakse.  Selitän vielä, kun joillakin saattoi mennä ohitse. Ostoksilla kun saksalaisilla oli tapana, että lihat ja muut arvokkaammat tavarat lastattiin autoon sisälle ja vihannekset heitettiin takakonttiin.

Yllä olevista kuvista siis ylempi oikeaan yläneljännekseen ja alempi vasempaan yläneljännekseen.


Tietoa vai elämyksiä?


Vaikka en olekaan enää Heurekassa töissä, niin talossa tulee pistäydyttyä silloin tällöin. Etenkin tiettyinä torstai-iltoina, jolloin Heurekassa on korkeatasoisia maksuttomia luentoja ja joiden jälkeen näyttelyihin voi tutustua tunnin ajan niin ikään maksutta. Voin suositella.Viimeisin luento uusitaan torstaina 7.3.

Viime torstaina Heurekassa dosentti Ilkka Rauramo kertoi Heurekan planetaariossa ihmiselämän alusta. Kiehtova aihe, vaikka oma kosketus asiaan taitaakin olla jo enempi takana päin. Toisin kuin muutaman takarivissä olleen naisihmisen kohdalla. Heidän kysymystensä ja ulkoisen habituksen perusteella pääteltynä.
c
Ohjelmapäällikkö Paula Havaste ja dosentti Ilkka Rauramo vastailivat luennon päätteeksi yleisön kysymyksiin.

Ehkä juuri siksi minun mielessäni pyörikin ainoana ajatuksena triviaalitiedon kysymys, että mahtaako dosentti olla samoja Rauramoita kuin poliitikkokoripalloilija. En kuitenkaan kehdannut avata suutani tämän takia, kun parempiakin kysymyksiä oli jonoksi asti luennon päätteeksi.

Sen sijaan kysyin, mitä oikein 4d-ultraäänikuvaus, jollaisen tuotoksia Rauramo luennollaan esitteli planetaarion isolla kuvulla. Eipä tuo osannut selittää sen tarkemmin, kertoi vain sillä saatavan hienoa videokuvaa sikiöstä.

Onneksi tiedonjanon tuskaan on netti. Ilkka Rauramo on Anssi Rauramon veli. Se selvisi sillä nopeudella, millä Google tällaiset asiat selvittää. Siis silmänräpäyksessä. 



4d-ultraäänikuvauksessa on ihan sama logiikka kuin Einsteinin 4-ulotteisessa maailmankaikkeudessa. Kuvat ovat kolmiulotteisia ja niissä neljäntenä koordinaattina on aika. Kohdussa kelluvaa sikiötä on mahdollista katsoa useista eri suunnista eri aikana. Aika vaikuttavaa varmaan vanhemmille nähdä syntyvä lapsensa tietokoneen ruudulla pyörimässä kohdussa. Omista lapsista aikoinaan otetut kaksiulotteiset ultraäänikuvat polaroidille olivat jo melkoinen kummastelun aihe.

Tietoa saakin monesta muusta paikasta helpommin, paremmin ja syvällisemmin kuin tiedekeskuksesta. Toki tietoakin tiedekeskuksissa on tarjolla, mutta aika löysästi pakattuna. Eikä ole tarpeenkaan, sillä ihmisen uuden tiedon omaksumisen taso on varsin matalalla. 

Tiedekeskukset tarjoavat ennen kaikkea ainutlaatuisia elämyksiä. Vaikka kaikki se tieto, minkä Heureka-luennoilla kuulee ja näkee ja paljon sen päälle on saatavissa monestakin eri paikasta, niin yksi tästä tiedosta puuttuu. Se elämys, joka on ainutkertainen Heurekan planetaariossa koettuna.

Juuri elämysten vuoksi minäkin käyn Heurekassa varsin usein lastenlasten kanssa. He tuntuvat lähtevän sinne varsin mieluusti. Muustakin syystä kuin Heurekan ravintola Eisnteinin minun makuuni aivan liian makean mehujään. Sekin nimittäin näyttää muun tarjonnan ohella maistuvan lapsille vähän turhan hyvin.

Mikä on lapsille elämys? Sitä eivät aikuiset voi lapsen puolesta päättää. Korkeintaan antaa mahdollisuuksia niiden etsimiseen. Tänään olin pojantyttäreni Jessikan kanssa pari tuntia Heurekassa. Illan elämysantiin kuului mm. seuraavaa.


1. Innoittaja Nina Rinkisen minishow. Paino on kuulemma tasaisesti yhdyssanan alku- ja loppuosalla. Vähän myöhässä paikalle tullut Jessika on juuri työntymässä eturiviin.

2. Jälkilöylyt

3. Pään työntäminen leijuvan pallon ilmanpuhallusaukkoon. Sama hidastettuna videona.
4. Keilapallon punnitseminen vaa'an ja köyden avulla.

5. Mäenlasku Heurekan edessä olevalla lumikasalla. Kuulemma hauskinta kaikista.

ps. Olin pienellä työkeikalla Heurekassa kertomassa koululaisille lisäketodellisuudesta. Samassa yhteydessä tulin käyneeksi Heurekan planetaariossa katsomassa koululaisille tarkoitettu tähtitiedeohjelmaa Avaruuden ikkunat. Olinpa häpnaadilla lyöty. Tällaista Heurekassa oli viimeksi 20 vuotta sitten. Nykyinen digitaalinen tekniikka vain antaa sellaisia mahdollisuuksia, josta silloiseen analogiakuvan aikaan ei voitu edes uneksia. Odotan mielenkiinnolla, milloin tämä esitys tulee myös muiden kuin koululaisryhmien saataville. Se on elämys ja ihan samoilla perusteella kuin Heureka-luennotkin.

Wednesday, 20 February 2013

Vuoden lehtikuvaaja 2012




Omalle suosikilleen vuoden lehtikuvaajaksi 2012 voi antaa äänensä. Ei kun tutkimaan kuvia.

Lehtikuvaajat ovat itkeneet vuosikausia, että ahneet amatöörit ja kuvaavat toimittajat vievät leivän heidän ja heidän lapsiensa suusta kuvittamalla lehdet amatöörimäisillä räpsyillä, joita ei hyvällä tahdollakaan kutsua valokuviksi, ei ainakaan isolla veellä. Nyt näkemäni kuvasadon perusteella ammattilaiset ovat käyneet imperiumin vastaiskuun. Siis kohottamalla kuviensa tason sellaiseksi, että amatööreillä ei ole enää mitään mahdollisuutta vastaavaan? Ei, vaan ryhtymällä itse kuvaamaan amatöörimäisiä räpsyjä ja kirjoittamalla niihin kuviin vain löyhästi - jos ollenkaan - liittyviä kuvatekstejä.

Nyt varmaan useampi kuin yksi saattaa kysyä, että millä lihaksilla esitän tällaista. Enhän ole lehtikuvaaja, en edes wannabe lehtikuvaaja. En olekaan, mutta ei kai lehtiä tehdä lehtikuvaajille. Jotkut elokuvaohjaajat kertoivat tekevänsä elokuviaan ensisijaisesti ystävilleen, mutta minusta se on aika elitististä ajattelua. Massamediaa tehdään kuitenkin pääasiassa massoille, suurelle lukevalle yleisölle. Jos ystävät, tutut ja kylänmiehetkin  sattuvat pitämään tuotoksesta, niin se on bonusta.

Arvioni ovat lehtiä 57 vuotta lukeneen (siitä kun opin lukeneen on kulunut tämä aika) ja kuvia vielä hieman pidempään katselleen henkilön täysin subjektiivinen käsitys näistä valokuvista. Kuvaajia sinänsä en arvioi, ainoastaan tässä esillä olevia kuvia, jotka eivät ole edes kaikki arvioitavat kuvat. Jos se nyt jotain kiinnostaa, niin on minulla valokuvaajan tutkintokin, eli Valokuvaajan erikoisammattitutkinto, VEAT. Suuntautumiseni tässä tutkinnossa oli fysikaaliset ilmiöt, eli aika kaukana tavallisesta lehtikuvasta. Koko CV:tä en laita, eiköhän jo tällä ja blogia vähän selaamalla selkene, kuka ja millainen tyyppi on arvioiden takana.

Kuvien ja kuvaajien valintakriteereitä en ole nähnyt missään.  Ovatko kuvat kyseisten kuvaajien omasta mielestä heidän parhaita valokuvia sinällään vai johonkin tekstiin hyvin sopivia? Jos jälkimmäinen on oleellinen kriteeri, niin silloin kuvat pitäisi ehdottomasti julkaista taittoineen. Lehtijuttuhan on kolmen tekijän liitto: tekstin, taiton ja kuvien. Ilman kokonaisuutta yhtä osaa on aika vaikea arvioida.

Kun taittoa ei ole saatavilla, niin arvioin kuvia itsenäisinä ja miten ne istuvat ainoaan saatavilla olevaan informaatioon, eli kuvatekstiin. 

Otetaan sitten ehdokkaat muutaman enempi vähempi satunnaisen esimerkin voimin käsittelyyn.

 Venäläisiä turisteja Kuolleella merellä, maaliskuu 2012.

Tällaisia kuvia on jokaisella Kuolleella merellä käyneellä turistilla. Jopa minulla.  Ilman kontekstia on vaikeaa päätellä, onko kuvassa olevien kansallisuus jotenkin oleellista. Henkilöiden venäläisyys kun ei mitenkään ilmene kuvasta. Minun luokituksessani menee kategoriaan snapshotit eli räpsyt.

Kuvaan sinänsä liittymättä todettakoon, että Kuollutmeri on siitä omituinen sana, että siinä taipuvat yhdyssanan alku- ja loppuosa. Siis Kuolleellamerellä. Kuvateksteistä lisää hieman myöhemmin. 


Kuvassa on selkeä värivirhe. Onko se tarkoituksellista vai ei, sitähän minä en tiedä. Värivirhe saa kuvan näyttämään jotenkin 70-luvun haalistuneelta printiltä. Korjattuna kuva voisi olla jotenkin yllä  olevan kaltainen. Olen ollut Kuolleellamerellä ja tiedän, miltä siellä näyttää paikalle tyypillisenä autereisena kevätpäivänä. 


 Rankkasade Aleksanterinkadulla Helsingissä 19.7.2012. 

Jos tyttöjen vaatteilla on muutama pisara, mutta muuten ei suoralla salamalla päin pläsiä otetussa kuvassa ole sateen tuntuakaan, niin en kutsuisi tilaa rankkasateeksi. 

 Venäjä. Pietari. Venäjällä on juhlittu voitonpäivää 67 vuotta sitten natsi-Saksasta saadun voiton kunniaksi. Pietarissa nuoret venäläissotilaat osallistui voitonjuhla kulkueeseen.

Kuvassa ei mikään elementti liitä sitä kuvatekstiin. Ei Pietariin, ei voitonpäivään, ei natsi-Saksasta saatuun voittoon, ei voitonjuhlaan, ei venäläissotilaisiin, ei kulkueeseen. Ainoa kuvan johinkin tilaan selkeästi liittävä elementti on kielletyn ajosuunnan merkki. Mikä on sen viesti, jää minulle kysymysmerkiksi.

Kuvan visuaaliset meriitit ovat aika vaatimattomat - tai sitten minä moukkana en niitä vain huomaa. Joku fiksumpi voisi valistaa.

 20120623 Venäjä. Pietari. Yleinen sauna. Andrei ja Nikolai antaa voimauttaavaa energiahoitoja.

Lehtikuvaajien moraali on kuulemma niin korkealla, että he eivät tule kirjoittamaan toimittajien tontille ja toivovat vastavuoroisuutta toimittajilta. Ehkä olisi syytä laajentaa korkea moraali myös kuvateksteihin. Ihan vain niiden laadun takia. Kuvan etualalla olevan henkilön nimi tuskin on Andrei ja Nikolai. Eli missä luuraa Andrei tai Nikolai, jotka yhdessä antavat voimauttavaa energiahoitoa tai voimauttavia energiahoitoja.  Kuuden sanan virkkeessä neljä  sisältö-, kirjoitus- ja kielioppivirhettä on ihan mallikas suoritus – ottaen huomioon, että kyseessä on kilpailukuvan kuvateksti. Sitä edeltävän kuvan kuvatekstin viimeisessä virkkeessä kielioppivirheitä on vain kaksi.

Ihmetellä voi myös sitä, miten kuvan sommittelua parantaa Andrein ja Nikolain olkapäästä työntyvä käsi, joka tökkää Andreita ja Nikolaita silmään tai Andrein ja Nikolain kyynärpäästä kasvava jalka. Pieni siirtymä oikealle olisi korjannut tämän.


 Putsasin Phtoshopilla etualan Andrein takana olevan henkilön pois kuvasta. (Venäjällähän tämä on valokuvauksen traditiota). Olisiko se eettisesti oikein kilpailukuvassa ja teenkö tekijänoikeusrikkomuksen Juha Metson kuvaa kohtaa? Sitä saavat muut spekuloida aivan vapaasti. Korjauttu kuva on tässä vain esimerkkinä siitä, kuinka paljon häiritsevät elementit vaikuttavat kuvan visuaalisuuteen. Etenkin punainen läpsykäs on visuaalinen magneetti, joka vetää katsetta puoleensä. Se häiritsee paljon enemmän kuin musta reppu etualalla.

 Kuvan etualalla melkoisen tilan ottaa kiusallisen paljon kevyeltä kamerarepulta vaikuttava esine. Kokemuksesta tiedän, että jos kameralaukkua ei laita johonkin hallittuun paikkaan, niin se ryömii mukaan kuvaan luonnonlain varmuudella. Sen verran linssiluteen vikaa siinä pakkauksessa on.

Olen käyttänyt tähän Juha Metson kuvan analysointiin aika paljon ruutia. Se johtuu vain siitä, että kuvassa olisi ollut minusta todellisen mestarikuvan ainekset, mutta nyt kuvaaja on mennyt ikään kuin onnensa ohitse. Hieman lisää skarppaamista ja tulos olisi ollut loistava. 

 Venäjä. Siperia. Ukkosmyrsky pyyhkäisi Venäjän Keski-Siperian ikimetsikön yli.

Meikäläisen ydinosaamisalueella. Fysikaalinen ilmiö. Salamakuvia on maailman tulvillaan. Katsokaa vaikka googlettamalla.  Tässä kuvassa ei ole mitään vikaa, mutta se on ihan väärässä kontekstissa, kilpailemassa vuoden parhaiden lehtikuvien joukossa. Miten kuvasta ilmenee, että ollaan Keski-Siperian ikimetsikössä? Muutama puunlatva kuvan alareunassa ei ainakaan kerro tätä seikkaa. Sitä paitsi salama iskemässä Vatikaanin kirkon huipulle paavin eropäivänä on niin paljon kovempi symbolisena kuvana, että tämä kalpenee jo pelkästään siksi. Toki Vatikaanin kuva on otettu vasta sen jälkeen, kun tämän kisan kuvat on valittu.

 Aino Falck Pudasjärveltä menossa sahaamaan polttopuita helmikuussa 2012.

Räpsy mikä räpsy. Keskellä kuvaa oleva hahmo näyttää minusta pikemmin olevan tulossa kuvaajaa kohti moottorisahamurha mielessään. Valokuvaajan ensimmäinen käsky "Tarkista reunat" on unohtunut, kun niskan takaa kurkistaa oranssi ahkio ja käden vierestä tynnyrin puolikas. 

 12-vuotias Rosa Maria Flores nauttii tanssimisesta kotipihallaan tavallisen 12 tunnin työpäivän jälkeen. El Alto, Bolivia. / 12-year-old Rosa Maria Flores enjoyes dancing at her home after a usual workday of 12 hours. El Alto, Bolivia.

Kuvana pidin tästä kovastikin. Ainoat miinuspisteet varpaiden silpomisesta. "Katso reunat", kehotti valokuvauksen opettajani Matti J. Kaleva. Eikä ainoastaan kerran. Kun edelleen on kisasta kysymys, niin kuvatekstit kannattaa laittaa ainakin Wordin oikolukuun.  Silloin selviäisi, että enjoy-verbin kolmannen persoonan preesens on enjoys.  Eihän tämä mikään englannin kielen oikeinkirjoituskilpailu ole, mutta kun kuvissa on kuvateksti ja niitä on kisaaja kohti noin 5 kappaletta, niin saisivathan ainakin ne olla kunnossa. Kuvilla kun ei tunnu olevan niin väliä. Ja sitten hymiö perään, ettei vain kukaan suutu vahingossa. :-)

 Kiinalaiset troolarit ovat vieneet suurimman osan kalasaaliista ja syventäneet paikallisten kalastajien ahdinkoa. Cape Coast, Ghana. / Chinese trawlers have stolen most of the fish from the local fishermen and deepen the plight to survive. Cape Coast, Ghana.

Tästäkin pidin. Vaikka kuvasta ei mitenkään ilmene, että "kiinalaiset troolarit ovat vieneet suurimman osan kalasaaliista ja syventäneet paikallisten kalastajien ahdinkoa". Tähän kuvaan pätee myös edellisen kommentti. Kuvaajan ammattitaitoon kuuluu, että kädet eivät ole kuin sirkkelimiehellä eli pari sormea puuttuu.

Sopii muuten vertailla Jokelan moottorisahakuvaa ja molempia Koutaniemen kuvia. Miten paljon enemmän dramatiikkaa saadaan kuvaan, kun kuvaaja vaivautuu ottamaan kuvan alaperspektiivistä. Normaali silmänkorkeus on tylsin kuvaussuunta. 

 Jenni Haukio onnittelee aviomiestään, vasta valittua Suomen tasavallan presidenttiä Sauli Niinistöä, tammikuu 2012.

Minusta näyttää kuvan perusteella, että nainen iskee selkään pullan väärään kurkkuun saanut miestä. Naisen tunnistaa just ja just Haukioksi, mutta mies on Niinistö vain asiayhteyden perusteella. Mitään Niinistölle olennaista ei kuvassa ole näkyvissä, saatikka sitä, että hänet on juuri valittu pressaksi.

 Addison ja Olivia Turk uudella keskiluokan asuinalueella Mont Horebissa, Wisconsissa, syyskuu 2012.

Suurin osa kuvista on taaskin otettu ulkomailla. Ei eksoottinen kuvauspaikka tee kuvasta yhtään sen parempaa, vaikka viime vuosien tulosten perusteella tämä tuntuu olevan keskeinen arviointikriteeri.  


 Venäjä. Siperia. Alaikäiset Vladimir ja Igor ajelevat rallia kilvettömällä Moskovitzilla Pudinon kylän raitilla.

Ehdoton suosikkini. Tämä on hurja kuva, vaikka oikeastaan mikään kuvatekstistä ei näy kuvassa. Minusta pojat ovat aika vanhoja, kuvassa on kolmaskin henkilö, tosin selin, auto on varmaan paikallaan, ei liikkeessä.  Auton kilvettömyys, merkki ja Pudinon kylän raitti jäävät myös pelkän  kuvatekstin varaan. Mikään kuvassa ei tule niitä. Hyvä kuva toimii kuvatekstistä riippumatta, huono ei oikeastaan mitenkään, mutta erityisesti ei, jos se ole liitossa kuvatekstin kanssa.

Keskustelu on vapaa tällä palstalla tai jossain muualla. Olen tapojeni vastaisesti (?) ollut aika ilkeä arvioissani, mutta minusta kuvien laatu ei tällä kertaa ansaitse päänsilitystä. Jos näiden kuvien perusteella pitäisi tehdä kattavampaa arviota lehtikuvauksen tilasta Suomessa anno domino 2013, niin se on minusta melkoisessa kriisissä. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Suomessa on vielä laadukasta lehtivalokuvausta ja tietysti laadukkaita kuvaajia. Vuoden lehtikuvakisassa se on vain näkynyt viime vuosina aika huonosti.

-------------------------------

Päivityksiä

 Olisin rajannut tämän kuvan niin, että veneen alla oleva hahmo näkyy, mutta siitä eteenpäin oleva löysä leikataan pois.

 Pekka ja Pätkä neekereinä. Lippalakkipäinen on kaverini Pekka ja minä olen häntä 2 senttiä lyhempi Pätkä. Kuva voisi olla totta, mutta ei ole. Ei ainakaan siinä mielessä, että se on rakennettu kolmesta samassa paikkaa mutta eri aikaan kuvatusta kuvasta. Olin kyllä Pekan kanssa Kuolleellamerellä (mikä on kielitoimiston suositus taivutukseen) yhtä aikaa, mutta Pekka ei halunnut sillä kertaa ruveta neekeriksi. Siksi liitin itseni Pekasta aiemmin otettuun valokuvaan ja liitin kuvaan vielä sanomalehteä lukevan kellujan korostamaan sitä, etä olemme Kuolleenmeren rannalla. Kyseinen kuva on aika klassinen paikalla otettu  valokuva. Googlatkaa vaikka.

Minunkin vasemman jalan varpaat on kuvassa silvottu. Se johtuu siitä, että kuvan minusta otti kaverini Jyrki, ja siinä kuvassa varpaat rajautuvat pois. Jotta sain itseni luonnollisen oloisesti samaan kuvaan Pekan kanssa, minun oli sijoitettava itseni niin, että kuvahahmoni olemattomat varpaat eivät näy kuvassa. 

Jos tämä kuva jostain kumman syystä olisi ollut vuoden lehtikuvakilpailussa, niin olisin kirjoittanut siihen jotenkin tällaisen taustatekstin.

Pekka ja Pätkä neekereinä. Suomalaiset Pekka R. ja Timo S. ovat sivelleet itsensä Kuolleenmeren terveelliseksi väitetyllä mudalla. Suolajärven suolapitoisuus on niin suuri, että siinä on helppo kellua vaikka sanomalehteä lukien. 

Esimerkiksi tällaista tekstiä en olisi laittanut.

Kuolleenmeren pinta laskee jatkuvasti israelilaisten järveen laskevasta Jordanvirrasta ottaman liiallisen kasteluveden johdosta.

Se kun ei näy kuvasta mitenkään.



 
Jyrki D:n kommenttiin liittyen.

Saturday, 16 February 2013

DA14




Ei ihan osunut, nimittäin asteroidi DA14 Maahan. Tämä viuhahdus uutisoitiin kiitettävästi monissa eri medioissa. Kiitettävä tarkoittaa tässä uutisoinnin kvantitatiivisuutta, ei välttämättä kvalitatiivisuutta. 

Yle tiesi kertoa: "Video on kuvattu Australiassa sijaitsevissa observatorioissa pari tuntia ennen kuin asteroidin lentorata oli lähimpänä Maata. Asteroidi näyttää viivalta, koska teleskooppi oli tarkennettu tähtiin."


Noin 27.000 kilometrin, jolla etäisyydellä asteroidi siis lähimmillään oli ja lähimmän tähden välillä on noin 4 valovuoden välinen etäisyys. Optisella laitteella katsottuna ne ovat kuitenkin yhtä kaukana, eli tarkennus on äärettömyydessä. Viivamaisuus johtuu siitä, että asteroidi liikkuu niin suurella nopeudella, noin 13 km/s suhteessa maapalloon.  Jotta edes jotain valoa tarttuisi kameran kennolle himmeistä kohteista, niin valotusaikojen pitää olla aika pitkiä. Jos se olisi niin lyhyt kuin  1/10 sekuntia,  niin tässä ajassa asteroidi on   ehtinyt tässä ajassa liikkua yli kilometrin. Silloin se näkyy väistämättä viivana, oli tarkennus kuinka hyvin tahansa tehtynä.  



 "Valokuvat" asteroidista ovat taiteilijan näkemyksiä siitä. Pitäisikö niiden yhteydessä olla se tavanomainen: "kuvan kivi ei liity tapaukseen"?



Helsingin Sanomat vertaa asteroidia "kansainväliseen jääkiekkokenttään" - tai oikeastaan toisin päin. Kansainvälisen vastakohta lienee kansallinen. Jääkiekossa on kaksi yleisesti käytettyä kaukalomitoitusta. Eurooppalainen ja amerikkalainen. Ne ovat yhtä pitkiä, eli noin 60 metriä, mutta amerikkalainen kaukalo on noin 4 metriä kapeampi kuin 30 metriä leveä eurooppalainen kaukalo. Kun asteroidista ei ole oheista tarkempaa kuvaa, niin lienee aika epäolennaista, käytetäänkö vertailukohteena kansainvälisen jääkiekkoliiton "kansainvälistä jääkiekkokenttää" vai jotain kansallista kenttää. Suuruusluokka ei siitä muutu mihinkään.

Yllä oleva on tietysti suurimmaksi osaksi meikäläisen poikkitieteellistä viisastelua. Ehkä se kuitenkin osoittaa jotain siitä, miten huonosti koulussa on opittu erottamaan oleelliset ja epäoleelliset asiat tieteellisessä kontekstissa.


Sunday, 10 February 2013

Hiljainen hyväksyminen






Tiedekeskus Heurekassa järjestettiin 9. ja 10.2.2013 Lasten lääketieteen päivät. 

Olin paikalla kutsuttuna valokuvaajana, jonka pääasiallinen tehtävä oli dokumentoida tapahtuma siten, että tilaisuutta sponsoroineet terveysalan yritykset voisivat käyttää materiaalia omassa tiedotuksessaan. Sovittiin paristakymmenestä kattavasta valokuvasta ja videonpätkästä, jonka tyyli olisi vapaa. Kuten myös vaikeuskerroin.

Videon päätin tehdä nollan pysähdyksen taktiikalla, eli laitoin kamerassa videon päälle tullessani Heurekan ovesta sisään ja sitten kävelisin koko tapahtuman kohteiden lävitse kuvaten eteen tulevaa. Tässä voi hyvin siteerata, että "katson mihinkä se riittää".  Kävely kesti reilut 7 minuuttia ja kun oli sovittu 3 minuutin videosta, niin minun piti pistää video kulkemaan hieman ylikierroksilla, jotta vaadittu aikaraja ei ylittyisi. Tulos on täällä.

Kierrokseni päättyi Heurekan laboratorioon, jossa hyvin kaunis somali (niin ainakin luulen) - tyttönen  tutki yksinään intensiivisesti mikroskoopissa olevaa näytettä. Unohdin sitten koko videon sisällön, kun muut kuvauskohteet painoivat päälle. 
 
Kuvat ovat videolta tehtyjä kuvakaappauksia, siksi niiden tekninen taso ei ole aivan priimaa. Ihan kelvollisia kuitenkin tähän tarkoitukseen. Vaaleanruskean ihon kuvauksellisuus tulee jälleen kerran todennettua.

Vasta kotona raakavideota katsoessani tajusin, miten hyvin sen loppukuvat sopisivat Heurekan kansainvälisyyteen ja ylipäänsä tällä hetkellä aika ikävänsävyisenä vellovaan rasismi- ja maahanmuuttokeskusteluun. Rapaa kun näyttää lentävän rumasti rintamalinjojen molemmin puolin.

Hetken emmin käyttää tyttöä julkisuuteen tulevalla videolla. Toki tiedän, että Suomessa saa kuvata vapaasti julkisella paikalla ja kuvia saa käyttää tiedonvälitykseen ilman, että kuvattavilta tarvitsee kysellä sen paremmin kuvaus kuin julkaisulupia. Heureka on julkinen paikka, jossa pääsääntöisesti saa kuvata vapaasti. Kun sinne viikonloppuna vielä oli vapaa pääsy ja minä olin paikalla järjestäjien toimesta, niin kuvaamisen luvallisuus tietyllä tavalla korostui, vaikka ne eivät julkisella paikalla kuvaamisen kannalta erityisen oleellisia seikkoja olekaan - ei ainakaan juridisessa mielessä.

Heurekassa oli molempina viikonlopun päivinä yli 2000 vierailijaa. Kuvaus ja julkaisulupien kyseleminen siinä hässäkässä oli mahdotonta. Etenkin, kun selustansa  ihan oikeasti ja pitävästi varmistaakseen ne olisi syytä ottaa kirjallisina. Kuvatessani tämän kaltaisissa paikoissa yritän ottaa kuvattavaan katsekontaktin. Jos kuvaaminen on kohteesta epämieluisaa, kyllä hän ilmaisee sen sanomalla tai ainakin kehon kielellään. Silloin en kuvaa enkä luonnollisesti myöskään julkaise. 

Empimiseni johtui siitä, että vieraasta kulttuurista tulevia ihmisiä on vaikeampi lukea kuin oman kulttuurista tuttuja kasvoja. Tavat, ilmeet ja eleet voivat olla erilaiset. Vaikka Suomessa eletään Suomen lakien ja säännösten mukaisesti, niin ainakaan minulla ei ole mitään halua ehdoin tahdoin loukata ketään ja kuvata vastoin kuvattavan tahtoa.

Ilmeistä varmaan yleismaailmallisin hyväksynnän merkki on kaino hymy. Kun katsoin videota tarkemmin, niin tytön kasvoilla näkyy hämmästyksen kuvauksen johdosta muuttuminen  sekunnin murto-osan kestäväksi vienoksi hymyksi. Vaikka hymy ei ole lain tuntema virallinen kuvauslupaa, niin minä tulkitsen sen sellaiseksi.  Sitä kutsutaan hiljaiseksi hyväksymiseksi.  Tämän videopläjäyksen lopulla on eittämättä pääosan esittäjän antama hiljainen hyväksyminen, tai sitten minä en ole oppinut tähän varttuneeseen ikään mennessä mitään yleisinhimillisestä kehon kielestä.

ps. Tein kuvasta vielä pystyversion. Molemmissa olen sijoittanut silmät sekä pysty- että sivusuunnassa jakosuhteesa 1:2.  Kuvan luonne muuttuu minusta aika merkittävästi.