Tuesday, 31 December 2013

Valokuva herättää muistot


Tein aikoinaan Fotokauppiaiden liitolle oheisen julisteen. Se oli aikaa, jolloin kivijalkakaupat kaatuivat ja fotokauppiaat kävivät epätoivoiseen taisteluun liiketoimintansa peruspilarin,  filmirullien pussittamisen puolesta. Tulos tästä taistelusta oli etenkin pienten liikkeiden kohdalla vielä huonompi kuin minun heille tekemäni juliste. Tuskin sitä kehityksen kulkua olisi paremmallakaan julisteella mihinkään käännetty.

Itse asiassa muistojen säilyttämisessä ei ole mitään ideaa, ellei lasipurkista saada jotain sellaista, mikä herättää unhoon painuneita muistoja. Tietenkin sillä edellytyksellä, että niiden muisteleminen tuo enemmän mielihyvää kuin -pahaa. Tällainen oli alla oleva kuva, jonka laiton kuvassa olevan Matti J. Kalevan Facebook-sivulle sen tupsahtaessa kovalevyltä vastaan. Yllättäen ja tilaamatta, kuten näillä on tapana tehdä.

Siihen aikaan valokuvakurssit kestivät torstaista seuraavan viikon loppuun asti. Aika oli niin pitkä, että jotkut kurssilaiset ehtivät paitsi löytää kurssiheilan niin myös tehdä jo bänet, jos ei jopa kahdet. Avioliittoja en tiedä solmitun, mutta ainakin yhden avioeron kurssit saivat aikaisekseen. Tässä suhteessa tietoni ovat tosin aika puutteelliset ja kaiken lisäksi toisen käden sellaiset.




Kuvan on otettu Oriveden Opiston valokuvauksen kesäkurssilta, luultavimmin vuonna 1984. Kurssi pidettiin joskus heinäkuun alussa, minkä voi päätellä takana näkyvistä keltaisista rypsipelloista.  Rypsi kun tuppaa kukkimaan silloin Pohjois-Hämeessä. Se kesä oli niin kuuma, että suuri osa luennoista siirrettiin ulos, koska sisällä oli liian tukalaa oleskella päiväsaikaan. 

Tämän kesän 1984 kurssin löysänä teemana oli optiset ilmiöt, minkä johdosta minä oli kurssiassistentti. Tai päinvastoin. Joka tapauksessa pidin valoilmiötyöpajaakin Kirjastotalon alakerrassa. Välistä siellä oli jopa joku niihin tutustumassa. Taittumiseen, heijastumiseen, polarisaatioon, hologrammeihin ja mitä nyt valokuvauksen optiseen fysiikkaan liittyy.

Tässä kuvassa tehdään teeman mukaisesti sateenkaarta Opiston ns. uuden asuntolan eli avaruustalon katolta. Rakennus oli siihen aikaan tasakattoinen eli sen katto ei ollut vielä alkanut vuotaa. Kuten kaikille tasakattoisille rakennuksille Suomessa tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Siksi minäkin korkeuskammoisena uskaltauduin kuvaamaan katolle. Kattoa reunustanut korokekin näkyy kuvassa.

Minun erityisprojektini tällä kurssilla oli stereokuvaus, jota sekä harrastin itse että opetin harvoille siitä kiinnostuneille. Stereokuvat otettiin kahdella Nikkormatilla, jotka oli teipattu pohjasta yhteen ja molemmissa oli 35 mm:n objektiivit. Kameroiden objektiivien välimatka oli aika lähellä sama kuin silmien väli. Laukaisemalla kamerat yhtä aikaa saattoi ottaa myös tapahtumakuvia liikkeestä. Kuvaus tapahtui diafilmille ja kuvat heijastettiin kahdella projektorilla hopeajuovakankaalle. Molempien projektorien edessä oli kohtisuoriin suuntiin polaroivat polarisaatiosuotimet ja silmien edessä näille taas kohtisuorassa olevat suotimet. Kun polarisaatio kun säilyy valon heijastuessa metallista, niin toisen kameran kuva tuli vain vasempaan silmään ja toisen vastaavasti vain oikeaan.

Diafilmit käytiin päivittäin kehittämässä Tampereella muistaakseni Kuvatarha (Kuvatahra) nimisessä fotliikkeessä. Digistä siihen aikaan ei oltu kuultukaan. Tosin minulla oli muutama rulla Polaroidin kallista, kuvallisesti ja muutenkin kestävyydeltään huonolaatuista 35 mm:n diafilmiä. Sillä kuvattessa pääsimme kuitenkin katsomaan stereokuviani "on line" heti rullan tullessa täyteen. Rullan kehittäminen sille tarkoitetussa erityislaitteessa kesti muutaman minuutin.

Kuva Matista letkun letkeän kanssa katolla on otettu stereona. Pyysin häntä osoittamaan minua kädellään syvyysvaikutelman lisäämiseksi. Kuva stereoskopisena oli aika vaikuttava ja herätti suurta hilpeyttä, kun se esitettiin perinteisessä loppuillanvietossa. Valitettavasti olen skannannut siitä vain toisen parin, mutta ehkä joskus vielä pengon arkistojani ja etsin tälle sopivan parin.

Toinen mieleen jäänyt optinen jekku tältä kurssilta oli silloin harvinaisen laitteen, eli laserin hyödyntäminen. Olin lainannut laserin kouluni fysiikanluokasta. Suuntasimme yöllä sen punaista sädettä päärakennuksen ylimmältä parvekkeelta  milloin mihinkin. Tekolammen kalat eivät nähtävästi olleet tottuneita laseriin, sillä lammessa alkoi aina melkoinen pulina, kun laserin valo suunnattiin lammen pintaan. Nämäkin kuvat odottavat julkaisemistaan jossain arkistojen kätköissä. Kuten niin monen muunkin harrastajafotarin kuvat.

Tuesday, 24 December 2013

Kulmajoulukuusi


Emman kanssa metsänhoidollisia kohteita etsimässä. Etualalla siihen sopiva toispuoleinen kuusennäre.

Edellisissä tarinoissa kerroin saiturin joululahjasta ja kuusivarkauksista. Elämäntapapersulle sallittakoon  joukon jatkoksi kertomus joulukuusen hankinnasta. Joidenkin kriteereiden mukaan kyseessä on kuusivarkaus, minusta lähinnä metsänhoidollista työtä.

Tonttimme vieressä on noin 6 000 neliön puistoksi kaavoitettu alue Vantaan kaupungin maata. Kaupungin puisto-osaston suunnitelmissa siitä on luultavasti tarkoitus tehdä aarniometsä. Ainakin mikäli siihen kohdistuvien metsänhoidollisten töiden määrästä ja taajuudesta voi jotain päätellä.

Alueella on täyskasvuisen puuston lisäksi runsaasti kuusennärettä. Lajille tyypilliseen tapaan ne eivät halua kasvaa yksin, vaan aina yhden tai kahden kaverin kanssa kiinni toisissaan. Tästä syystä niistä tuppaa tulemaan toispuoleisia, väärän vänkyröitä ja kitukasvuisia.

Ilmaisena talkootyönä olen ottanut tavaksi auttaa kaupunkia erottamalla toisen (tai kolmannen) veljeksistä toisistaan ja antamalla jäljelle jääneelle mahdollisuuden kasvuun. Vaatimattomana ihmisenä en ole viitsinyt pitää sen suurempaa meteliä tästä hyväntekeväisyydestäni. Eritoten mieleni on heltynyt auttamaan talousvaikeuksissa olevaa kotikaupunkia joulun aikoihin, jolloin mielet ovat normaalia herkemmässä ja avuliaammassa olotilassa köyhiä ihmisiä ja yhteisöjä kohtaan.

Metsänhoitotöihin kuuluu tietysti se, että risuja ei jätetä metsään lojumaan kulkijoiden kompasteltaviksi. Ne on korjattava pois.  Kokonaan toinen asia on sitten se, että tällaiset toispuoliset kuusenvänkyrät sopivat erityisen hyvin pienehkön olohuoneemme nurkkaan kulmajoulukuuseksi. Vähän samaa tapaan, mikä on kulmakaappienkin idea. Se, mikä keskellä huonetta näyttäisi surkealta puolikaljulta raakulta, onkin nurkassa mitä tyylikkäin joulukuusi. Tietenkin "kauneus on katsojan silmässä" varauksin. 


Voitaneen todeta, että joulukuusta on oltu etsimässä kissojen ja koirien kanssa. Toki vain yksikössä.

ps. Jotta minua ei pidettäisi pelkästää Uncle Scroogenkin peittoavana saiturina, niin todettakoon tässä, että kompensaationa siitä, että näin vein leivän jonkun joulukuusikauppiaan suusta, lahjoitin kuusen hinnan täsmennettyyn kehitysapuun. Sillä lahjoitussummalla jokun kehitysmaan joku tarvitseva saa vuohen. Näin ainakin minulle on uskoteltu. Asian tarkistaminen jäänee uskon varaan.

Joululahjani ja sen kohde. Tuskin juuri kuvassa olevat, mutta periaatteessa kuitenkin. Kili-söpöläinen päätyy tietysti vähän ajan kuluttua vartaaseen, mutta tällaisella kuvalla saadan kukkaronnuorat helpommin hellittymään kuin kuvalla vartaassa pyörivästä vuohesta.

Luottamus hyvä, kontrolli parempi. Näin totesi jo Isä Aurinkoinen eli Josef Stalin aikoinaan. Stalinin syntymäpäivän ajankohta on kiistelty. Minulle sopii hyvin sama päivä kuin omanikin, eli Stalinin virallisessa elämänkerrassa ollut joulukuun 21. päivä. Jotenkin vuoden pimeimpänä päivänä se symboloisi hyvin Josefia ja hänen elämäntyötään – ainakin paremmin kuin edellä mainittu Isä Aurinkoinen. Itsestäni olen tietysti jäävi sanomaan mitään.

Monday, 23 December 2013

Hesarin tilastollinen joulusatu


Tämän tutkimuksen mukaan 66,7 % kuusivarkaista on poliiseja.

Hesari oli teettänyt tutkimuksen 1076 suomalaisen suhtautumisesta joulunviettoon. Siinä kysyttiin mm. sitä, onko vastaaja varastanut kuusen vai hankkinut sen rehellisellä pelillä. Näin tuloksesta uutisoitiin:

"Kolme prosenttia kansasta tarkoittaisi, että kuusivarkaita olisi yli 150.000. Tosin tutkimuksen virhemarginaali on samaa luokkaa, kolme prosenttiyksikköä suuntaansa."

Tutkimuksen virhemarginaali on aika kummallinen käsite. Mitä ilmeisimmin sillä tarkoitetaan tässä tutkimuksen perusteella saatujen kuusivarkaiden määrän luottamusväliä (95 %:n luottamustasolla). Virhemarginaali on yleisesti käytetty ja sinänsä kuvaava ilmaisu, joten käytetään sitä. Virhemarginaali ei ole kuitenkaan vakio, vaan muuttuu prosentuaalisen osuuden myötä. Kun osuus on niin pieni kuin 3 %, niin virhemarginaali 1076 henkilön otoskoolla on vain +/- 1 py, eli tässä tapauksessa voitaisiin olettaa kuusivarkaiden määrän olevan jossain välillä 100.000 - 200.000.

Olen kirjoittanut tästä aiemminkin. Kun Hesari on yksipuolisella julistuksella nimennyt itsensä laatulehdeksi, niin olisiko kohtuullista edellyttää tilastoista kirjoittavan toimittajan hallitsevan tilastolliset peruskäsitteet edes approbatur-tasolla?

Jälkikirjoitus myöhemmin samana päivänä.

Aika rohkeita tilastollisia johtopäätöksiä tutkimuksesta vedetään myös kuusivarkaiden puoluekannasta. Persut ovat tietysti tässä ykkössijalla. Kun kuusivarkaiksi ilmoittautui 3 % vastaajista, niin tuhannen henkilön otoksessa se on noin 30 kappaletta. Jos näistä ilmoitti kannattavansa persuja 25 %, niin silloin tämän tuloksen virhemarginaali olisi +/- 15 py. Siis kuusivarkaista persuja olisi 30:stä jotain väliltä 3 - 12 kappaletta. Mene nyt siitä sitten tekemään johtopäätös, että persut ovat tämän maan pahimmat kuusirosvot. 

Friday, 13 December 2013

Museot hyviä bisneksiä?




Kulttuurituristi miettimässä, mihin kulutukseen sijoittaa ne rahat, jotka jäivät säästöön, kun ei ostanut seinällä roikkuvaa pientä maalausta.


Museoiden vaikutusta lähialueittensa talouselämään on tutkittu. Näin tuloksia uutisoitiin.

"Museot kasvattavat lähialueidensa taloutta sadoilla miljoonilla euroilla vuodessa, todistaa laajin suomalaisten museoiden talousvaikutuksista tehty tutkimus.

Vaasan yliopistossa valmistuneen Museoiden taloudellinen vaikuttavuus -tutkimuksen mukaan jokainen museokävijä kasvattaa museon lähialueen taloutta 32 —49 eurolla. Summa on keskiarvo, johon on laskettu mukaan eri tyyppiset museoasiakkaat: paikkakuntalaiset, päivämatkalaiset ja hotelleissa yöpyjät. Yksittäisen suomalaisen museokohteen aluetaloutta kasvattavasta vaikutuksesta saa arvion, kun kertoo sen kävijämäärän näillä luvuilla.

"Kun tehdään kyyninen, alakanttiin laskettu arvio yhden kävijän talousvaikutuksesta, se on noin 32 euroa. Positiivisemman tulkinnan mukaan päästään lähes 50 euroon", kertoo tutkimuspäällikkö Arttu Vainio."

Lueskelin tutkimusraporttia Paavo Väyrysen metodilla. Oleelliset kohdat tarkasti, muut kursorisesti. Tutkimus vaikutti ihan pätevältä. Riittävän iso otoskoko, monipuoliset ja oleelliset kyselyt ja johtopäätöksetkin vaikuttivat tolkullisilta. Ainoa asia, joka jäi minua mietityttämään, oli enempi halki, poikki ja pinoon päättely kansantalouden kannalta.

Lienee selvää, että mikä tahansa vetovoimainen kohde, joka ei kilpaile lähialueen muun yritystoiminnan kanssa on eduksi muille palveluyrityksille. Alkon saaminen kauppakeskukseen on vähintään 6 + lisänumero lottovoitta kauppakeskuksen muille kaupoille. Joskus jopa saman alan yritykset tukevat toisiaan. Autokaupat ja huonekalukaupat keskittyvät samoille alueille. Keskinäinen kilpailu sitten ratkaisee, kuka korjaa suurimman potin siitä, että vaikka huonekaluostoksilla olevat asiakkaat suuntaavat ostosmatkansa huonekalukauppakeskittymään.

Mitä monimutkaisempi on alueen yritysten välinen suhde, sitä vaikeampi on päätellä, kuka hyötyy ja kenelle on haittaa toisista yrittäjistä. Otetaan esimerkiksi vaikka Guggenheim-Helsinki, joka sai juuri pakit kiinteistö lautakunnalta (mistä se tuskin on moksiskaan). Jos Guggenheimin optimistinen skenaario 650.000:sta vuotuisesta kävijästä toteutuisi ja samalla tutkimuksen yhtä optimistinen 50 euron kasvusta lähialueen taloudelle kävijää kohti myös toteutuisi, niin asiahan olisi sillä selvä. 32,5 miljoonan euron panos lähialueen yritystoiminnalle vuosittain. Miksei nimiä ole jo sopimuspaperissa?

Asia kun ei ole niin yksinkertainen. Kyseessä on ainakin osittain nollasummapeli. Jos museovieras raottaa lompsaansa museon lähellä olevassa kuppilassa, niin kauempana oleva kuppila jää siitä paitsi. Etelärannan ja molempien Espojen ravitsemusliikkeiden johdot kirjoittavat näppäimet sauhuten Guggenheimin tervetulleeksi toivottavia manifesteja. Jakomäen kuppiloiden pitäjien into Guggenheimin bisnestä elvyttävään vaikutukseen on huomattavasti vähäisempää.

Varmaan Guggenheimin hyödyttäisi joitakin lähialueen palveluyrityksiä, mutta joitakin se vahingoittaisi. Se aika ja osin varmaan rahakin, mikä kuluisi Guggessa käytäessä olisi poissa muusta kulutuksesta. Keille tässä pelissä jäisi Musta Pekka käteen, sitä on etukäteen vaikea päätellä.

Heurekassa tulee käymään tänä vuonna noin 400.000 vierailijaa. Museoliiton tutkimuksen matematiikan mukaan hyöty lähialueelle olisi noin 20 miljoonaa euroa. Epäillä tuota soppii. Olen sen verran pitkään pyörinyt Heurekan liepeillä ja katsellut siellä käyvän väen käyttäytymistä, että johtopäätöksilläni on hatusta vedettyjä mielipiteitä enemmän kokeellista pohjaa.

Heurekaan tullaan Heurekan vuoksi. Juuri muuta syytä yleistä syytä tavallisella ihmisellä ei ole tulla Heurekaan. Sinne tullaan autolla, joka jätetään parkkipaikalle tai junalla, josta on suora mitään palveluja sisältämätön reitti Heurekaan. Samaa tietä takaisin ja kaikki kulutettu raha on kulutettu Heurekassa. Tikkurilan liikkeet jäävät pääosin nuolemaan näppejään.

Voi olla, että jotkut Heurekassa kävijät poikkeavat samalla reissulla jossain lähellä olevissa Kehä III:n lukuisissa ostoshelveteissä, mutta nekin käynnit ovat sitten kauempana olevilta  vastaavilta liikkeiltä pois. Ei minulla ole esittää mitään lukuja tilalle, mutta siitä olen aivan varma, että museokäynnit eivät lisää edes bruttokansantuotetta ilmoitetulla 400 miljoonalla vuosittain. Nettovaikutus on tietysti vielä pienempi, koska tavaran ja palvelun tarjoamisestakin on kustannuksia.

Tein kuluvana vuonna kaksi museokäynteihin liittyvää matkaa. Kesällä kävin Mäntässä katsomassa Paperiperkele-näyttelyn ja samalla reissulla kävin katsastamassa Keuruun museossa olleen ikiliikkujanäyttelyn, jonne olin tehnyt videon Heurekan ikiliikkujasta. Olin siis varta vasten liikkeellä museoiden takia.

Mäntän näyttelyssä oli paljon väkeä. Voin hyvin kuvitella, että he jättivät kaupunkiin muutakin rahaa kuin pääsylippuihin kuluvan. Minun panokseni mänttäläisten hyvinvoinnin lisäämiseksi oli näyttelystä ostetut kaksi hyrrää, pullakahvit ja tankkaus huoltoasemalla. Itse näyttelymaksun (muistaakseni 5 euroa) laistin lehdistökortillani. Keuruulla onnistuin rikkomaan näyttelyesineen, jonka johdosta poistuin paikalta kipin kapin. Näyttelyssä olin ainoa kävijä, joten en usko sen näyttelyn kovin paljon Keuruun taloutta paikanneen. Kuntaliitos on edessä, on vain päätettävä, kenen kanssa lyödään hynttyyt yhteen. Jyväskylän, Mäntän vai Jämsän?

Toinen museomatkani suuntautui Pariisiin. Hotelli varattiin läheltä museoita, joten tässä teoria toimi. Lounastin ja ostin tuliaiset myös hotellin lähellä olevissa paikoissa. Siis teoria päti Pariisissa, mutta ei keskisessä Suomessa. Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei tietenkään kannata tehdä minun matkoistani ja kulutuksesta niillä, mutta ne kuvastavat sitä, että museokäynnin vaikutusta kulutukseen on hyvin vaikea arvioida. Ei edes jälkikäteen, ennen ampumista nyljetystä karhusta puhumattakaan. Tämä ei tosin tunnu guggenheimilaisia lainkaan huolestuttavan. Rahaa kun tulisi ovista ja ikkunoista aina Lahtea ja Jyväskyllä myöten, kunhan vain saataisiin pytinkin Etelärantaan pystyyn. Sen kauempana asujilta onkin enää turha kysyä. Heille saa luvan riittää ilo olla valtion osuuden verran hankkeen maksumiehinä ja -naisina. Nyt ja etenkin hamassa tulevaisuudessa.

Jos joku tekee edellä olevasta sellaisia johtopäätelmiä, että vastustaisin jotenkin museoita, niin se menee täysin metsään. Minusta museoiden arvo on niiden kulttuurillisissa arvoissa eikä talouden pönkittäjinä. Museo voi toimia myös turistirysänä, mutta se on tietyllä tavalla bonusta ja sen on minun mielestäni tapahduttava museon perimmäisen tarkoituksen ehdoilla. Parhaiten se onnistuu tekemällä museosta (tässä tarkoitan käsitettä aika laveana) mielenkiintoinen. Heurekan vuosi 2013 on hyvä esimerkki tästä. Eikä laakereilla voi jäädä makaamaan. Vuoden 2014 tammikuun ensimmäisenä päivänä useimpien museoiden ovesta astuu sen vuoden kävijä numero yksi. 

Friday, 6 December 2013

Glamour-kuvaajana Sähkön Yössä




Kuningatar ja kaksi prinsessaa. Kuvausta varten oli tehty makro, joka laittoin tapahtuman nimen ja ajan kuvan yläreunaan sekä sponsorin että järjestäjän nimet alareunaan ja pienensi kuvan sopivaan tulostuskokoon.  Menettely nopeutti ratkaisevasti prosessia.

Noin 2½ vuotta sitten olin tiedekeskus Heurekassa erään tapahtuman yleisökuvaajana. Halukkaista näyttelykävijöistä otettiin muotokuvat Heurekan isoilla tuoleilla ja niistä tulostettiin saman tien kymppikuvan kokoiset sublimaatiotulosteet Canon pienellä Selphy-tulostimella.

Vaikka silloin tuli tässä blogissa lunta tupaan kollegoilta, tosin nimettöminä, niin näissä kuten muissakin hommissa tilaaja on se, jonka mielipide ratkaisee. Joten ehkä jotain voinee päätellä siitä, että taas pukkasi keikkaa, kun Heurekassa järjestettiin Sähkön yö.

Nyt haluttiin näyttelyyn tulevat lapset kuvata kruunupäisinä ja kimaltelevina prinsseinä tai prinsessoina. Tai oikeastaan illan teemaan liittyen Miss tai Mister Sähkönä. Tai siis piti kuvata lapsia, mutta kun mukana olevat aikuiset näkivät, kuinka hauska juttu kuvaus oli, niin monet lasten kanssa Heurekaan tulleet vanhemmat ja isovanhemmat halusivat tulla kuvatuiksi lasten kanssa. Eikä sekään tuntunut joitakin haittaavan, että lapsia ei ollut. Saattoihan sitä ottaa itsestään kuvan hetken prinssinä tai prinsessana. Vähän kuin täällä.

Kuvauspaikka ei ollut erityisemmin glamourinen. Oven syvennys Heurekan auditorion takahuoneeseen. Glamourtunnelmaa yritettiin loihtia laittamalla musta kangas taustaksi ja siihen kiinnitettiin kolme pötkyä värikkäitä jouluvaloja tähdiksi. Yhteensä 360 kappaletta ledlamppuja. Henkilöiden valaisu hoidettiin kahdella Dedo-valaisimella, joissa oli oranssisuotimet jouluista tunnelmaan antamassa.

Kuvaustilanne. Henri pystyi hoitamaan kaiken muun paitsi kameran suuntaamisen läppäriltään. Elinoora on valmiina ottamaan rekvisiitan pois kuvattavilta ja isä tarkkailee prinssien kuvausta kiinnostuneena. Minä olin yleensä ylempänä olevan Dedo-lampun luona, mutta nyt kuvaamassa tätä tilannetta.

Kamera, Canonin EOS Mark II oli yhdistetty läppäriin, josta puolestaan kuvat tulostettiin ja laitettiin myös niin haluttaessa kuvattavan sähköpostiin. Näin yksi henkilö pystyi läppärin avulla hoitamaan sekä kuvauksen että kuvien jatkokäsittelyn.

Kameran hallinta, kuvien käsittely ja tulostaminen edessä näkyvän pienen Canon Selphy tulostimenlla tehtiin läppäristä käsin. Tulostetut kuvat vietiin takana näkyvälle pöydälle, josta kuvattavat kävivät ne noutamassa 
Tulostus oli prosessiin pullonkaula. Yleensä kuvattavat ymmärsivät, että kuvaa joutuu odottamaan jopa ½ tuntia, mutta tavan mukaan muutama oli sitä mieltä, että heidän pitäisi saada etuilla. Kun juuri heillä on kiire. Näin on ollut aina, mutta onneksi etuilijat ovat olleet selkeänä vähemistönä.

Kuvia otettiin ja tulostettiin viiden tunnin aikana noin 200 kappaletta. Tulosteita vähän enemmän, kun kimppakuvissa käyneille tulostettiin kaikille omansa. Olisi tulostettu vielä parikymmentä kuvaa enemmänkin, mutta jo edellisellä kuvauskeikalla moitteetta kuvia sylkenyt Canonin Selphylle tämä tahti oli likaa. Se kuumeni liikaa juuri ennen kuvaussession päättymistä ja sanoi yhteistyösopimuksen irti. Printtejä vaille jääneille lähetettiin kuitenkin kuvat sähköpostitse.

Monitoimimies Henri toimessa: "Kärähtänyt printteri pura ja kokoa". Josko sen saisi vielä toimimaan. Ei toivoakaan. Printteri on varmaan kärähtänyt muiltakin, kun se lähetti jo pariin otteeseen ilmoituksen ylikuumenemisesta. Mutta eihän niistä yleensä tarvitse välittää...
Ellinoora on jo lähettämässä tulostumatta jääneitä kuvia sähköpostitse.

Kivaa oli ainakin kuvaustiimillä, ja niin tuntui olevan kuvattavillakin. Kun edellisellä kerralla hoidin koko homman yksin, niin nyt oli opittu ja minulla oli kaksi erittäin osaavaa assistenttia, Ellinoora ja Henri. Ellinoora hoiti kuvattavien rekvisiitan, hatut ja päälle ripustettavat led-valot ja Henri pääosin läppärin käytön siihen kuuluvine aika monine toimenpiteineen. Minä saatoin keskittyä valojen hoiteluun.

Osa Sähkön yön Heurekan tiimiä potretissa illan päätteeksi. Ainakaan ilmeistä päätellen fiilikset eivät ole ihan kehnot. Pietarin päässä oleva hattu on minun virallinen yleisprojektipäähineeni. Se on mukanani omana hattuna, mutta kun kerran vahingossa laitoin sen tarvikepöydälle, niin sain sen omaan päähäni vasta kuvausten päätyttyä. Se oli vähintään yhtä suosittu kuin kruunut ja muut kuninkaalliset päähineet. 
Hattu muuten yritettiin taannoin ostaa paikallisessa ravintolassa. Kun ilmoitin sen olevan myytävänä ei mistään hinnasta, niin viimeinen tarjous oli vaihto Elviksen ajokorttiin. Kun pitelin kädessäni jenkkien ajokorttia, niin kyllä siinä Elviksen kuva oli. Jotenkin mieleeni hiipi kuitenkin epäilys, että olikohan sittenkään ihan aito dokumentti. 

Tulihan taas koettua, että valokuvaajan ammatti saattaa olla fyysisesti aika raskas. Tosin kaikki kuvaussessiot eivät tuota 200 printtiä viidessä tunnissa, eivät ainakaan noin 20 minuutin viiveellä. Niin pitkäksi nimittäin tulostuksen viive muodostui.  

Aina jää parannettavaa. En tullut ajatelleeksi, että ledlamppujen kirkkaat johdot näkyvät kuvassa kuin tähtikarttoihin joskus piirretyt tähtikuvioiden viivat. Kuvattavia tämä ei tuntunut häiritsevän, minua häiritsi. Kuvauksen alkaessa mitään ei ollut enää tehtävissä. Olisi pitänyt ajatella etukäteen. Käyttämäni tähtisuodin muodostaan tähtikuvion valopisteestä kunnolla vain silloin, kun valo on tummalla taustalla. Siksi vaaleat vaatteet ovat tässä tapauksessa huonompi vaihtoehto kuin tummat, vaikka yleensä on juuri päinvastoin.


Heurekan tähtitaivas siirtyi pihallemme luomaan hieman väriä ja valoa loskaiseen joulunodotukseen.

Sunday, 1 December 2013

Halki, poikki ja pinoon –tieteellinen peruskoulun päättötesti



Ilta-Sanomat järjesti opetushallituksen avustamana testikysymykset, joihin vastaamalla voisi päätellä, selviäisikö lukija nykyisestä peruskoulusta lävitse. Jos kysymykset edustavat opetushallituksen pedagogista tietotaitoa yleisemminkin, niin ennustan Suomelle ankeita aikoja koululaitoksen mallimaana. Sen verran kaukana kysymykset olivat siitä, mitä esimerkiksi minä pidän koulussa tavoiteltavina tietoina ja taitoina.

Kysymykset olivat pahinta lajia epäolennaista nippeliä trivialpursuittia. ”Mikä Raamatun evankeliumeista on vanhin?” Ehkä juuri siitä syystä meikäläinen vetäisikin täydet pinnat, kahdesta uskontoaiheisesta kysymyksestä tosin pelkällä säkällä.  Ehkä jonkinlaisena indikaattorina opetushallituksessa esiintyvästä tenttikysymysten laatimisen tasosta käynee se, että 15:sta kysymyksestä 2 jouduttiin muuttamaan niissä olevien virheiden johdosta.

Laadin varjotestin sen tapahtuman innoittamana, että tilasin muutaman kuution klapeja talven varalle. Siis peruskoulun oppimäärä klapien ympärille sijoittuvilla testikysymyksillä. Vaikka itse sanonkin, niin ne mittaavat paljon olennaisempaa tietoa ja ennen kaikkea päättelykykyä, kun Ilta-Sanomien testi.

Joudun pyytämään anteeksi, että Timon halki, poikki ja pinoon –tieteellinen peruskoulun päättötesti ei toimi kuin Flashin kanssa yhteensopivissa laitteissa. IPad on silloin ulkona. Kokeile kuitenkin tästä, olisitko sinä päässyt lävitse.

ps. 3.12.2013



Ilta-Sanomat julkaisi vielä lisäkaneetin artikkeliinsa.

"Ilta-Sanomien Peruskouluvisan pahimmaksi kysymykseksi paljastui kysymys maantiedosta.
Viime aikoina on puhuttu paljon Suomen lasten oppimistulosten romahtamisesta.

IS teki viime viikon perjantaina Peruskouluvisan, jotta koulunsa jo suorittaneet voisivat tarkastaa, pääsisikö omilla tiedoilla vielä peruskoulusta läpi.

Kysymykset laati IS:n pyynnöstä Opetushallitus, ja lisäksi osa kysymyksistä otettiin peruskoulun oppikirjojen mallikysymyksistä.

Testistä tuli huippusuosittu: 15 kysymyksen testi tehtiin yli 300 000 kertaa.

Vastauksia tarkastellessa paljastui samalla, mitkä olivat vastaajille vaikeimpia kysymyksiä.

Kaikkein vaikeimmaksi kysymykseksi osoittautui yhdeksännen luokan oppikirjasta otettu maantiedon kysymys: missä Euroopan maassa on eniten järviä? Vaihtoehtoja oli neljä: Suomi, Ruotsi, Venäjä ja Puola.

Liekö peruskoulussa toitotettu hokema Suomesta tuhansien järvien maana hämännyt, sillä yli 300 000 vastaajasta peräti 250 000 (eli 78 %) lukitsi väärän vaihtoehdon A eli Suomi.

Oikea vastaus oli B, Ruotsi. Venäjää veikkasi kymmenen prosenttia vastanneista.

Helsingin Kaupunginkirjasto on selvittänyt Ruotsin ja Suomen järvien määrän vertailua Kysy.fi-palvelussa. Selvityksen mukaan ruotsalaisten Nationalencyklopedi kertoo, että Ruotsissa on 4 370 vähintään neliökilometrin järveä (vrt. Suomen 2 589) ja noin 90 000 vähintään hehtaarin kokoista järveä (Suomessa on 56 000).

Yli viiden aarin kokoisia järviä ja lampia on Suomessa 187 888. Ruotsalaiset eivät näin pieniä vesialueita tilastoi Kaupunginkirjaston selvityksen mukaan samalla innokkuudella.

Venäjällä järviä on Encyclopedia Britannica -tietokirjan mukaan yli kaksi miljoonaa kappaletta. Esimerkkitehtävän laatija lienee tarkoittanut kysymyksessä siis Venäjän Eurooppaan kuuluvia osia."

Mitä tästä pitäisi ajatella? Suoraan sanoen en kehtaa kirjoittaa todellista mielipidettäni tähän., mutta syvältä se joka tapauksessa olisi.

Järvien lukumääien tietäminen eri valtioissa on täysin irrationaalista tietoa, ellei sitä osaa kytkeä jotenkin maan hostoriaan, elinkeinoelämään, liikennereitteihin yms. Ehkä kuvaavaa tälle puoliviralliselle testille (kuitenkin OPH:n laatimalle) on se, että tämän kysymyksen oikea vastaus Venäjä hylättiin, koska testin laatija ehkä tarkoitti vain Venäjän Euroopan puoleista osaa.  Miksei yhtä hyvin Suomen tai Ruotsin napapiirin eteläpuoleista osaa?


 


Monday, 25 November 2013

Se on bingo! - och samma på svenska

 Ensi kosketukseni bingo-peliin tapahtui Orivedellä joskus 60-luvun loppupuolella. Isäni oli organisoimassa paikallisen Lions clubin jäsenenä bingoa Oriveden vanhalla suojeluskunnan talolla, Suojalla. Minä toimin apupoikana, toimenkuvana jaella ja korjata pois pelaajien pelikuponkeja. Kovin hyvin ei tempaus onnistunut, sillä palkintojen arvo oli selvästi suurempi kuin pelaajien tuoma rahasumma. Orivetiset eivät nähtävästi vielä olleet päässet bingon pelaamisen makuun. Kenen alfa-uroksen kukkarosta puuttuvat rahat sitten otettiin, sitä en tiedä, vaikka aavistus siitä olikin.

Bingo on vanha lautapeli. Sitä pelattiin jo 1530 Italiassa, josta se sitten levisi muualle. Nimi Bingo syntyi ainakin tarinan mukaan seuraavalla tavalla.  Amerikassa peliä pelattiin pavuilla. Ruudukkoon ei laitettu ruksia, vaan papu. Kun rivi tuli täyteen, niin pelaaja huusi "Beano!" Joku oli joskus huutanut papujen sijasta innoissaan "Bingo!", mistä uusi nimi sai alkunsa.

Idealtaanhan peli on hyvin yksinkertainen. Pelaajalla on 5 x 5 ruudukko, joka on täytetty satunnaisilla numeroilla väliltä 1-75. Pelin vetäjä arpoo yhden numeron kerrallaan ja pelaajat ruksaavat sen numeron sisältävän ruudun ruudukossaan, jos se sattuu ruudukossa olemaan. Ensimmäinen viisi peräkkäistä ruutua vaakaan, pystyyn tai kulmittain saanut voittaa ja tiedottaa sen muille huutamalla "Bingo!".

Vaikka peli on säännöiltään yksinkertainen, niin sen matematiikka ei onnistu ihan Ojalan laskuopin pohjalta. Pelin matematiikka perustuu todennäköisyyksille ja niitä taas lasketaan tässä erilaisten kombinaatioiden avulla.

Sivuutetaan tässä "ikävät" kaavat ja tarkastellaan paria graafista esitystä bingon todennäköisyyksistä.



Punainen viiva näyttää todennäköisyydet, että bingo-rivi tulee juuri niin ja niin monennella numerolla ja sininen taas, että bingo-rivi tulee viimeistään niin ja niin monennella.  Todennäköisin tulos on se, että bingo syntyy 43:llä numerolla. Ei senkään todennäköisyys ole kovin suuri, vain 3,91 %. Mahdollisia numeroita kun on aika paljon, täsmälleen 4.stä aina 71:een. Keskimmäinen ruutu on vapaaruutu, jonka saa käyttää hyväkseen, jos rivi syntyy sen avulla. Rivi syntyy väistämättä viimeistään 71:llä numerolla. Todennäköisyys saada bingo-rivi jo neljännellä numerolla on yli kaksi kertaa niin todennäköistä kuin että rivi tulee vasta 71:llä numerolla. Molemmat aika pieniä, prosentin kymmenestuhannesosan suuruusluokkaa.



Kun pelaajia on useita, niin bingo syntyy todennäköisesti aikaisemmin. 50 pelaajan joukossa bingo syntyy todennäköisimmin 19. numerolla. Tapahtuman todennäköisyys on niinkin suuri kuin 9,2 %.

Sininen kumulatiivinen käyrä nousee hyvin jyrkästi numeroiden 15 - 25 välissä. On pelin pitäjän kannalta edullista, että peli ei kestä liian pitkään, jotta kierroksia päästään uusimaan tarpeeksi tiheään tahtiin. Toisaalta ei peli aivan heti saa loppuakkaan, vaan jännityksen on kestettävä juuri sopiva aika.

Kun bingoa pelaa 50 henkilöä, niin tilastollisesti viimeistään 35. pallo antaa jollekin voiton, jos bingoruudukkojen numerot ovat satunnaisia. Siis useampia numeroita ei tarvitse yleensä arpoa, kun pelaajia on 50. Mitä enemmän pelaajia, sitä aikaisemmin voittaja yleensä pääsee huutaman "Se on bingo!"


Jokin aikaa sitten kohistiin, kun selvisi, että  ruotsalaisilla on Kimblessä helpommat säännöt kuin muilla. Joten siihen nähden tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ns. ruotsalaisessa bingossa (swedish bingo) on vaikeampaa saada rivi kuin perinteisessä bingossa. Se johtuu vain siitä, että tässä versiossa ei keskiruutu ole vapaa ruutu, vaan siinä on oma lukunsa kuten kaikissa muissakin ruuduissa. Joten turhaan ruotsalaisia kutsutaan mamman pojiksi. Bingoakin he pelaavaa vaikeimman kautta (hard way).





Todellisen bingo-voiton saavutti kuitenkin valokuvaaja Maija Tammi, joka voitti bingo-valokuvillaan Fotofinlandian vuonna 2011. Kun tavallisessa bingossa rahapalkinnot ovat kiellettyjä, niin Maija kuittasi voitostaan 20.000 euron summan. Ei huono, varsinkin kun kuvat minusta eivät niin kaksisia olleet. Enkä nyt puhu mistään happamista marjoista, kun itse en ole osallistunut kisaan. 

Kuva: Maija Tammi

Sunday, 24 November 2013

PPI, DPI ja LPI, mitä hittoa? Osa II


Tässä toisessa osassa tarkastellaan painettua kuvaa ja siihen liittyviä resoluutiokäsitteitä. Lähdetään liikkeelle pienellä fysiologisella ja historiallisella johdannolla.


Silmän resoluution looginen suure on kulma, jolla kaksi pistettä erottuvat erillisinä. Teoreettinen maksimi on noin 0,5 kulmaminuuttia, mutta käytännössä raja menee siinä 2 kulmaminuutin kohdalla.  

Silmän resoluutiokyky eli nähdä kaksi pistettä erillisinä on noin 2 kulmaminuuttia. Tämä tarkoittaa sitä, että jos kaksi pistettä nähdään suuremmassa kuin 2 kulmaminuutin päässä toisistaan, niin ne nähdään erillisinä pisteinä, muuten yhtenä pisteenä. Normaalilla 50 cm:n lukuetäisyydellä tämä tarkoittaa 0,3 mm:n välimatkaa pisteiden välillä. Asia voidaan kääntää myös toisin päin. Jos pisteitä on peräkkäin vähemmän kuin 33 senttimetriä kohti, niin ne koetaan pisteiden jonona, muuten yhtenäisenä viivana.

Tähän fysiologiseen vajaavaisuuteen perustuu sävykuvien painaminen rasteroituna, eli pienistä pisteistä koostuvina. Vaikutelma silmälle on jatkuvasävyinen kuva, kun rasterointi on tarpeeksi tiheää.

Seurat'n pointillistinen maalaus. Tätä kuvaa pitää katsoa jo aika kaukaa, että pistemäinen vaikutus häviää.

Maalaustaiteen puolella samaa ideaa ovat soveltaneet pointillistit, joiden maalausten kulta-aika oli 1800-luvun loppu alkaen 1880-luvulla. Itse asiassa valokuvan painaminen rasteroituna on vanhempaa perua. Ensimmäinen painettu rasteroitu valokuva on vuodelta 1873.


Varhaisin rasteroitu sanomalehteen painettu harmaasävykuva vuodelta 1873.

Keskityn tässä nyt harmaasävykuvaan, koska käsitteet on helpompaa  ymmärtää sen avulla kuin värikuvien avulla, vaikka periaatteet ovatkin rasteroinnin osalta samat.






Passikuvani, siitä tehty tavallisella laserprintterillä tuloste ja osasuurennos tulosteesta. Vaikka tuloste on luonnollisesti selvästi huonompi teknisesti kuin originaali digikuva, niin tässäkin kuvassa rasteroinnin näkee vasta tarpeeksi läheltä tai suurennuslasilla katsottaessa.

Rasterikuvassa pisteet painetaan riveittäin siten, että yleensä vierekkäisten pisteiden välinen vaakasuora etäisyys ja linjojen välinen pystysuora etäisyys on sama. Tämä ilmaistaan kääntäen linjatiheytenä LPI (Lines Per Inch) ja lukuarvo on joko lpi tai lpcm. Sama idea kuin aikaisemmin, eli 1 lpi = 2,5 lpcm.

Jotta rasterikuva näyttäisi jatkuvasävyiseltä, on linjatiheyden oltava suurempi kuin edellä mainittu 33 lpcm. Tietysti sillä ehdolla, että kuvaa katsellaan 50 cm:n päästä. Kulma ratkaisee, ei pisteisen absoluuttinen etäisyys. Kauempana olevassa kuvassa, kuten vaikka isossa julisteessa voi olla paljon karkeampi rasteri.


Hesari rastereita menneiltä vuosiilta ja minulle viimeksi tulleesta numerosta.  

Telefoto-juttuni osassa II oli esimerkkinä vanhoja Hesarin kuvia. Niissä käytetty linjatiheys oli heikoimmillaan vain 20 lpcm, ja rasteri on suorastaan silmille hyppäävän karkean oloinen jopa meikäläisen eläkeläisen silmille. Nykyinen 40 lpcm:n rasteri sen sijaan antaa ihan kelvollisen sävykuvan. Ei kaikki ole mennyt takapakkia lehtikuvien alalla.

LPI-arvoa voidaan kutsua myös painokuvan resoluutioksi. Kuvaahan se sitä, mikä on kuvapisteiden tiheys paperilla. Nähtävästi siksi näkee tässä yhteydessä käytettävän myös termiä PPI jopa DPI eli Dots Per Inch. Termien hyvin sekava käyttö on kuitenkin varmaan enemmän hämmentävää kuin painotekniikan ymmärtämistä rikastuttavaa.

Mikä sitten on tämä DPI, kun se poikkitieteilijälle tunnu toistaiseksi kelpaavan?

Aivan kuten atomeilla on oma hienorakenteensa (kvarkit ja muut sen sellaiset), niin rasteripisteetkin muodostuvat vielä pienemmistä pisteistä. Aika tyypillinen on sellainen painokone, joka rakentaa rasteripisteen pienemmillä pisteillä, jotka voidaan painaa 8 x 8 matriisille. Näin on mahdollista painaa 64 erikokoista rasteripistettä ja tuottaa siis 64 erilaista harmaan sävyä. ( tai 65, jos valkoinen pisteetön lasketaan mukaan).


Tämä kuva koittaa havainnollistaa käsitteiden  DPI ja LPI välistä eroa. Molemmat ovat siis tulostimen ominaisuuksia. Yleensä niitä ei pääse ainakaan kotitulostimilla muuttamaan, ellei tulostimessa ole mahdollisuutta postscript tulostuskielen muokkauksiin. Tästä en tiedä enempää, joten älkää kysykö minulta tarkennuksia tähän asiaan. 

Otetaan esimerkki. Jos rasteritiheys on 40 lpcm, niin suurin mahdollinen rasteripiste on silloin 0,025 cm. Kun se muodostuu em. 8 x 8 matriisin pisteistä, niin näiden koko on 0,0031 cm, eli niitä mahtuu senttimetrille 320 kappaletta ja tuumalle 800 kappaletta. Tämä on tulostimen DPI-arvo, eli siis 800 dpi.

DPI- ja LPI-arvojen ja harmaasävyjen suurimman määrän välillä on matemaattinen yhteys.

Harmaasävyjen määrä on (DPI/LPI)^2+1. Kun kyseessä on suhde, niin voidaan käyttää joko tuuma tai senttimittoja. Joten esimerkin tapauksessa harmaasävyjä voi olla (320/40)^2+1 = 65. Tällainen kuva koetaan normaalisti aika sävykkääksi harmaasävykuvaksi.



Kotiprinttereiden teknisissä selosteissa kerrotaan harvemmin niiden LPI-arvot. Mieluiten DPI-arvot, ne kun ovat lukuina vaikuttavampia. Esimerkiksi minun halvan HP 1010 laserprintterin teknisissä tiedoissa sanotaan, että sen DPI on 600 dpi tai 240 dpcm. LPI-arvo pitää ottaa itse selville. Kameran makroasennolla ja viivottimella sen saa tehtyä riittävällä tarkkuudella. Näyttäisi olevan 40 lpcm:n luokkaa. Tässä laskemalla harmaasävyjen suurimmaksi määräksi saataisiin noin 35. Vastaa varsin hyvin visuaalista havaintoa. Printterilläni  tehty valokuva on terävyydeltään samaa luokkaa kuin nykyisen Hesarin kuvat, mutta selvästi sävyttömämpi. Edellisen laserprintterini DPI oli 1200 ja sillä sai jo kohtuullisen sävykkäitä printtejä valokuvista. Suunnilleen sanomalehtitasoa. 

Kuten matematiikkaa hallitsevat voiva helposti päätellä, niin kuvan sävyjen määrää voidaan kasvattaa pienentämällä resoluutiota. Joten jos resoluutioon voi vaikuttaa, niin ei välttämättä kannata viedä sitä ääriasentoonsa - etenkin jos kuvan sisältö on sen sävykkyydessä. 

Jos kuvan tulostusresoluutio on sama kuin painoprosessin LPI-arvo, niin jokainen kuvan pikseli muodostaa yhden rasteripisteen. Kuinka tarkka kuvasta tulee, se riippuu rasterin tiheydestä ja kuinka sävykäs siitä voi tulla, niin sen määrää taas lausekkeen  (DPI/LPI)-1 arvo. Molemmat muuttujat ovat tulostimen ominaisuuksia ja niihin kuvantekijä ei yleensä pysty vaikuttamaan.

Lyhyt oppimäärä päättyy tähän. Lohduttava tieto sitä kaipaaville. Jos joku haluaa tietää vielä vähän enemmän, niin jatkoa seuraa tuota pikaa.

PPI, DPI ja LPI, mitä hittoa? Osa I






Viimeisessä postauksessa oli tarinaa rastereista ja resoluutioista. Ne kun tuntuvat olevan sekaisin kuin entisenmiehen puurot ja vellit, niin koitan tässä selventää käsitteitä. Poikkitieteelliseen tyyliin tietenkin eli juristeja lainaten sotkuiset käsitteet selvitetään ja  selvät käsitteet sotketaan.

Ehkä suurin syy näiden käsitteiden sotkuisuuteen on se, että niitä käytetään eri yhteyksissä hyvin sekavasti. Kun tarkoitetaan PPI:tä, niin saatetaan puhua DPI:stä tai LPI:stä. Lisämausteensa soppaan tuo tietysti mittayksikkönä käytetyt tuumat ja senttimetrit sekaisin.

Lähdetään liikkeelle PPI:stä. Se on varmaan konkreettisin kaikista - luulisin. Isolla kirjoitettaessa PPI tarkoittaa pikseleiden määrää tuumaa kohti. Pienellä kirjoitettuna (ppi) PPI:n lukuarvoa. SI-järjestestelmän mitoissa yksikkö on ppcm eli pikseliä senttimetriä kohti. Näissäkään ei olla kovin systemaattisia.

 Käyttämässäni Canonin kamerassa on ns. täyden kinokoon kenno, jonka mitat ovat 36 mm x 24 mm. 






Kun Photoshopissa syötetään kameralla otetetun kuvan tietoihin kohtaan Document Size kennon fyysiset mitat, niin kennon resoluutio tulee automaattisesti näkyville. Tällä kameralla se  on siis 3962,4 ppi tai 1560 ppcm. Kennon pituus ja leveysmitat täytyy tiettysti tietää, jotta tätä metosia voidaan käyttää. Syytä huomioida, että laatikko Resample Image pitää nyt jättää valitsematta. Tiheässä ovat alkeis- tai yksikkökennot kameran kennostolla. Kameran kennon resoluutiota voidaan pienentää siten, että yksi kuvapikseli muodostuu useammasta kennon pikselistä. 



Tässä havaintokuvassa näytetään, miten eri värejä rekisteröivät alkeiskennot sijaitsevat ns. bayer-matriisia käyttävissä kennoissa.  Vihreän dominanssi johtuu siitä, että silmä on herkempi vihreälle värille kuin siniselle ja punaiselle. Vihreän väri-informaatio on näköaistin kannalta merkityksellisempää kuin kahden muun päävärin. Siksi tämä logiikka kennoissa. Näitä eri väreille herkkiä alkeiskennoja minun Canonissani on siis 5616 x 3744 = 21026304.  Havaintokuvassa alkeiskennojen määrä on tietysti selkeyden vuoksi paljon pienempi.

Joku saattaa ihmetellä lukua Pixel Dimensions: 60,2 M. Luku on kolminkertainen pikseleiden määrään nähden (älkää jääkö suotta ihmettelemään pyöristyksiä, ne ovat ns. korkeampaa digimatematiikkaa). 60,2 M tarkoittaa sitä, että kuvassa on 60,2 miljoonaa 8 bitin tavua. Jokainen kuvan väri talletetaan yhtenä 8 bitin tavuna. Kolme väriä kertaa 20 miljoonaa on 60 miljoonaa, pyörein luvuin.


Kuva voidaan tallentaa myös 16 bittisenä. Esimerkiksi silloin, kun kuvat otetaan RAW-muodossa ja tallennetaan vaikka PSD-muodossa. Tavujen määrä kuvassa on silloin tuplat, eli 120 Megatavua.



Myös kuvaruutu koostuu pikseleistä ja silläkin on oma resoluutionsa, joka voidaan ilmaista ppi- tai ppcm-yksiköinä.



Lähikuva minun kuvaruudustani. Yksi neliön muotoinen kolmen värin yhdistelmä on kuvaruudun pikseli. Vaikka viivoitin ei ole ihan linjassa, niin kuvasta voi laskea kuvaruutuni resoluution olevan parhaimmillaan vajaat 40 ppcm, eli  vähän alle 100 ppi. Standardi lienee 96 ppi


Kuvaruudun pikseli koostuu kolmesta väristä. Ehkä tässä on hyvä korostaa sitä periaatteellista eroa, mikä on kameran kennon pikselillä ja kuvaruudun pikselillä. Kameran kennon alkeiskennot, siis kuvan pikselit muodostavat yksiköt,  ovat herkkiä eri väreille.  Itse alkeiskenno rekisteröi vain värillisen suodattimen lävitse tulleen valon määrän. Lopullinen värikuva muodostuu monimutkaisen matemaattisen algoritmin avulla useiden vierekkäisten kennojen saaman valoinformaation avulla. 



Kuvaruudun resoluutiota voidaan säätää pienemmäksi ihan samalla tavalla kuin kamerankin resoluutiota. Silloin vain useampi kuvaruudun alkeispisteistä vastaa kuvapikselin. Tosin sanaa resoluutio käytetään usein harhaanjohtavasti kuvaruudun pikseleiden määrän mittana. Resoluutio on kuitenkin erottelukyvyn mitta. Pikseleitä tai pisteitä tai mitä vain pituus, pinta-ala tai tilavuusyksikköä kohti. 

Kuvatiedostolle määritellään myös resoluutio. Esimerkiksi joissain kuvaohjeissa kerrotaan, että kuvat pitää toimittaa 300 ppi resoluutiolla. Se osoittaa yleensä sitä, että ohjeen antajalle digitaalisen kuvan peruskäsitteet ovat enemmän tai vähemmän hämäriä.

Abstraktilla kuvatiedostolla ei voi sinänsä olla mitään konkreettista resoluutiota. Eihän sillä ole mitään fyysisiä mittoja. Pituutta eikä leveyttä.

Otetaan esimerkiksi passikuva, jonka mitat on tarkasti määrätty. Passikuvaohjeissa sanotaan seuraavasti: "Kuvan mittojen on oltava tarkalleen 500 x 653 pikseliä. Yhdenkään pikselin poikkeamia ei hyväksytä." Resoluutiosta ei puhuta mitään. Ei tarvitakaan, koska passintekolaitteistot on kalibroitu siten, että 500 x 653 pikselin suuruinen kuva printtautuu passiin juuri oikean kokoisena.


Tässä passikuvani fyysinen koko määräytyy kuvaruudun resoluution mukaan. Minun kuvaruudullani kuvan leveys on 13,0 cm. Kun sen pikseleiden määrä levyssuunnassa on 500 pikseliä, niin siitä voidaan päätellä kuvaruutuni resoluution olevan jo yllä päätellyn noin 40 ppcm.

Jos kuvatiedosto halutaan tulostaa tietyn kokoisena, niin se täytyy jotenkin kertoa tulostimelle. Se voidaan tehdä joko ilmoittamalla tulostimelle, että tämä kuva tulostetaan niin ja niin leveänä ja niin ja niin korkeana. Kuvan pikselikoon ja tulostuskoon yhdistävä linkki on kuvan resoluutio. Jos näistä yhden arvoja muutetaan, niin ainakin toisen muista arvojen on muututtava.


Näillä arvoilla passikuvani tulostuu saman kokoisena kuin se on passikuvaohjeen mukaan määritelty. Itse passihan kuva on hieman pienempi.