Saturday, 15 October 2016

Mustan pisteen kasvu

Tein juuri kirjan, jonka kuvitus koostui pelkästään harmaasävykuvista. Kuvia käsitellessäni ja niitä painovalmiiseen PDF-tiedostoon ladatessani jouduin pohtimaan myös käsitettä mustan pisteen kasvu. 

Perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Kun painoväri leviää hieman painoalustalla, niin tietyn kokoiseksi tarkoitetusta pisteestä tuleekin hieman suurempi. Kasvu ilmaistaan prosentteina ja se on suurimmillaan keskisävyillä eli noin 50 %:n peiton alueella. 

Mitattu mustan pisteen kasvu on tässä noin 15%. Vihreä alue kuvaa pisteen kasvun keskihajontaa kunkin prosentuaalisen peiton kohdalla. Kasvu on suurinta noin 50 %:n peiton alueella ja pienenee sekä vaaleata päätä (K = 0 %) että tummaa päätä (K = 100 %)kohti mentäessä. 


Jos kuvan sävyjakuma on yläkuvan kaltainen kuvaruudulla, niin paperille painettuna se olisi alakuvan kaltainen.


Tilanne havainnollistettuna vielä harmaakiilan avulla. Ylempänä sävyjakauma kuvaruudulla, alempana saman kuvan sävyjakauma, kun se painetaan paperille. Keskisävyt tummenevat pisteen kasvun johdosta eniten. 



Ongelman ratkaisu on periaatteessa helppo. Pienennetään pistekokoa sopivasti, niin saadaan painettuna sellainen sävyjakauma kuin toivotaan.  Kun kuva kuvaruudulla näyttää etenkin keskisävyjen suhteen jo liian vaalealta, niin se tulostuu paperille mustan pisteen kasvun johdosta toivotun sävyisenä. 

Sama vielä harmaakiilan avulla havainnollistettuna.


Vaikuttaa helpolta kuin heinänteko. Sitä se ei kuitenkaan aina ole. Koitan selvittää asiaa niin, kuin minä olen sen ymmärtänyt ja kokenut. Voin olla jossain kohtaa väärässä tai ihan kokonaan metsässä. Osaavammat tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevat saavat vapaasti korjata.

Photoshopissa Working Space tarkoittaa sitä väriavaruutta, missä kuvaa kuvaruudulla käsitellään. Harmaasävykuvissahan ei ole väriä, joten niissä tämä työskentlyavaruus on 15% pisteen kasvu. Miten se otetaan kuvassa huomioon, sitä en suoraan sanoen tiedä. En löytänyt siihen vastausta netistä ahkerallakaan hakemisella. Sen sijaan useita kanssani yhtä sormi suussa olevia. 


Näin kuitenkin kuvan tallensin. Kodassa Color siihen löydään ikään kuin leima päälle, että tämä tiedosto sisältää 15% mustan pisteen kasvun profiilin. Jos kuva jostain syystä painettaisiinkin vaikka huokoiselle sanomalehtipaperille, niin sen pisteen kasvun prosenttiluku pitäisi muuttaa 30:ksi. 







Uusi profiili tehdään joko Assign profile, jolloin kuvan pikseleiden arvot eivät muutu. Kuvaa tallennettaessa tietysti laitetaan ruksi kohtaan, jossa kerrotaan painettaessa huomioon otettava pisteen kasvu.



Toinen vaihtoehto on konvertoida kuva niin, että kuvan pikseleiden arvot muuttuvat pisteenkasvun edellyttämällä tavalla. Nyt ei tietenkään laiteta ruksia profiilin kohtaan, koska silloin pisteen kasvu otettaisiin huomioon kaksi kertaa ja kuvasta tulisi aivan liian vaalea.

Suoraan sanoen en tiedä lainkaan, onko tässä yhteydessä konvertointimenetelmästä mitään iloa. Nyt ollaan 30% pisteenkasvun vankeja eikä tiedostossa ole edes tietoa pisteenkasvusta.

Käytän siis kuvaa jossa profiili on leimana kuvassa (embed) ja vien sen InDesign taitto-ohjelmaan, koska taitan itse kirjan. Kiusallista kyllä InDesignissa ei ole lainkaan harmaasävy-väritilaa. En tiedä miksei. Joten käytän Europe prepess 3 asetuksia siten, että puutteista kysellään.

Ylempänä kuva InDesignin taittosivulla ja alempana siihen suhteutettuna, millaiselta se näyttää ohjelman simuloidessa painokuvaa. Painokuva on harmaampi ja vähemmän sävyjä sisältävä kuin kuvaruutukuva. Nyt minulla on kuitenkin jonkinlainen näköhavainto siitä, miltä kuva tulee kirjassa näyttämään (tosin juuri tätä kuvaa ei kirjassa ole).

Tämän jälkeen exporttaan tiedoston PDF-muotoon. Koska kirja painetaan pelkällä mustalla, niin nyt CMYK-muodossa oleva PDF pitää kääntää vielä harmaasävyksi Acrobatilla. Minulla on sen verran vanha versio InDesignista, että tämä konversio ei ole siinä mahdollista. Koepainoksessa tämä viimeinen vaihe jäi tekemättä ja tulos on osin sutta ja sekundaa.

Aika paljon teknisiä seikkoja pitää hallita, vaikka kyseessä on "vain" harmaasävyisen kirjan kuvittaminen. En ole ollenkaan varma, että olen osannut tehdä kaiken niin kuin pitää. Toisen painoksen pitäisi olla viikon päästä kotiin kuljetettuna. Odotan tulosta jännityksellä enkä ole lainkaan varma onnistumisesta.

Palataan teemaan, kunhan olen saanut kirjan käsiini.

Sunday, 2 October 2016

Kirjan kuvia säätämässä


Olen tekemässä valokuvakirjaa isäni 50- ja 60-luvuilla ottamista mv-valokuvista. Kun kuvat ovat varsin hyvälaatuisia sekä teknisesti että sisällöltään,  toivoisin tietysti niiden toistuvan mahdollisimman hyvin painotuotteessa. Tässä valotan vähän kirjaan tuleviin valokuviin liittyvää problematiikkaa ja miten minä olen yrittänyt ratkaista niitä. Tapoja ratkaista näitä ongelmia on varmaan monia. Tämä on minun tyylini.



Kuvien toivoisin toistuvan kirjan sivuilla vasemmanpuoleisen kuvan tavoin, mutta todellisuus on oikeapuoleinen. Kirjan vedoskappaleen sivulla oleva kuva on paljon valjumpi, sävyttömämpi ja vähemmän terävä kuin vasemmalla vertailuna olevan hyvälaatuinen mustesuihkuvedos. Mistä näin suuri ero johtuu?


Painetun kuvan laatu riippuu oleellisesti siitä, millä laitteella se on tulostettu ja millaiselle paperille. 

1. Tavallinen pöytälaser vähän paremmalle paperille. Lasertuloste perustuu staattiseen sähköön ja siinä on aina enemmän tai vähemmän "roiskeita".
2. Digipainon mv-kuva yhdellä värillä. Yksi roisketäplä on painojauheen rakeen kokoinen. Digipainossakin on aina roiskeita, mutta hyvässä tulosteessa niin vähän, että paljaalla silmällä ei erota offset-tulosteesta.
3. Offset-tulosteen valokuva hyvälaatuiselle painopaperille.
4. Tavallisen aikakauslehden (Suomen Kuvalehti) mv-kuva väreillä painettuna.
5. Parempilaatuinen aikakauslehti (Kamera-lehti). Resoluutiokin on vähän suurempi kuin edellisessä.
6. Muistesuihkuprintteri (Canon Pixma 4850). Stokastinen rasteri ja todella pienet rasteripisteet. Keltaisen osavärin pisteet näyttävät olevat suurempia kuin syaanin ja magentan.


Suurennokset tehty Lidlistä (!) impulssiostoksena hankitulla mikroskoopilla. Kaikki kuvat ovat harmaasävyvalokuvia, vaikka alarivissa olevat onkin painettu CMYK-väreillä. Suurennokset ovat kohtuullisen vaaleista kohdista kuvaa, jotta pisteen koko ja rasterin tiheys näkyisi selvästi. Kuvan leveys vastaa noin 0,6 mm:ä.

Mikroskooppikuvaa ylempänä olevan kuvan vasen puoli on siis mikroskooppikuvan numero 6 ja kirjan sivulla oleva kuva numero 2. 

Kun kustannan kirjani ihan pelkästään omasta kukkarostani, niin joudun myös miettimään kustannuksia ihan eri tavalla kuin sellainen, jolla on jonkun toisen "piikki auki". Siksi päädyin tyytymään sävyalaltaan vaatimattomampaan versioon kuin oli mahdollista. 

Neliväripainossa päästään paljon parempaan dynamiikkaan kuin yhden painatuksen mv-tulostuksella. Usean harmaasävyisen musteen käytöstä minulla ei ole kokemusta eikä näkemystä, mutta varmaan sillä parempi lopputulos saavutetaan kuin pelkällä yhdellä värillä. Myös värivirhe eliminoituu, mikä monesti haittaa CMYK-väreillä painettua harmaasävykuvaa.


Näissä kuvissa näkyy hyvin maksimi-mustan erot eri tavalla painetuissa kuvissa. Vasemmalla ylhäällä Suomen Kuvalehden kuva, jossa naisen tumman hameen varjopuoli on niin musta kuin sillä painoprosessilla saa aikaiseksekseen. Sen vieressä Kamera-lehdestä leikattu Seppo Saveksen Borneon kuva, jonka tausta on sysimusta. Molempien kuvien alapuolella on kirjasta leikattu kohta, jossa oleva musta on sen painotekniikan syvin musta. Erot ovat suuret. Ylemmät kuvat on painettu 4-väritekniikalla, alemmat pelkällä mustalla. 


Pinnan tummuudelle on matemaattinen arvokin. Sitä kutsutaan densiteetiksi. Sen matemaattinen lauseke on log(I0/I1), missä I0 on tulevan pintaan tulevan valon intensiteetti ja I1 on siitä heijastuvan (oikeammin siroavan, mutta ei puututa siihen nyt) valon intensiteetti. 

Minulla ei ollut tähän hätään densitometria käytössä, mutta kuuluun niin vanhaan fotaripolveen, että minulla on Kodakin sininen Professional Photoguide, ns. apinakirja, jossa on harmaakiila 0,3 densiteettiarvojen välein. Vertaamalla tulosteen tumminta kohtaa siihen nähdään, että kirjani kuvien maksimidensiteetti on d-max aika tarkkaan 1,3. Siis pintaan tulevan valon intensiteetti on 10^1,3 = 20 kertaa niin suuri kuin siitä heijastuvan valon intensiteetti. Prosentteina noin 5% valosta heijastuu. 

Kuvassa olevat prosenttiarvot ovat mustanpeittoprosentteja, joten niitä ei pidä sekoittaa denstiteettiarvoista saataviin tulevan ja heijastuvan valon suhteen prosenttilukuihin. Olen vielä vaalentanut hieman yllä olevaa kuvaa. Olennaista siinä on se, että painokuvan ja 1,3 densiteettiä vastaavan mustan arvot ovat samat.  Peittoprosentiti 93 ja 96 vastaavat densiteettejä 1,6 ja 1,9. 

Neliväritulosteen d-max samalla tavalla selvitettynä näyttäisi olevan 1,7. Kun densiteettiero 0,3 vastaa yhtä aukkoarvoa, niin valokuvaajille tutummin termein hyvän 4-väritulosteen maksimimusta on noin 1,3 aukkoa mustempi kuin 1-väritulosteen. Eron havaitsee sokea Reettakin. Saatikka sitten mustesuihkutulosteen ja 1-väripainokuvan välisen eron, kun valokuvalaatuisen mustesuihkutulosteen d-max on yli 2. 

Kun köyhän on oltava nöyrä ja tyydyttävä vähän vaatimattomampaan mustumaan, mikä vielä on ongelmana? No se, että olisihan se mukava tietää jo kuvaa kuvaruudulla väsätessään, miltä se tulee painettuna näyttämään. 


Phtoshopissa on kätevä toiminto, jolla voi simuloida painotuotetta, kun kuvalle on annettu oikea tulostusprofiili. Se toimii tietysti vain silloin, kun kuvaruutu on muuten säädetty kontrastiltaan oikeaksi. Minä esimerkiksi olen säätänyt kuvaruutuni aika tummaksi, koska työskentelen iltaisin aika hämärässä tilassa. Oikeaoppiset voivat saada tästä näppylöitä, mutta se on heidän murheensa. 

Yllä olevia kuvia pitää katsoa suhteessa toisiinsa.Vasemmanpuoleinen on kuvaruutukaappaus kuvaruudun ollessa normaalinäytön tilassa. Keskimmäinen on kuva esikatselutilassa (proof) profiilin ollessa Coated Fogra39, mikä vastaa siis päällystettyä kiiltävää paperia. Sen sävyala on kuitenkin liian iso kirjassa oleviin kuviin verrattuna. Kun mittasin valotusmittarilla puoliksi mustaa ja valkoista sisältävän pinnan valoisuuden esikatselutilassa, niin sain tulokseksi vähän yli viiden aukkoarvon eron mustan ja valkoisen välillä. Esikatselu toimii siis hyvin 4-väritulosteelle, jonka dynamiikka, siis vaaleimman ja tummimman kohdan densiteettien ero on noin 1,6, mikä vastaa juuri noin 5,3 aukkoarvon eroa. Valkoisen päällystetyn kiiltävän paperin densiteetti on noin 0,1. 

Yksiväritulostetta ajatellen esikatselukuva antaa siis liian hyvän tuloksen. Mutta kun vähän "huijaan" ja käytänkin päällystämätöntä paperia profiilina (Uncoated Fogra29), niin esikatselun sävyala supistuukin noin neljään aukkoarvoon, mikä sopii hyvin kirjan kuvien sävyalan kanssa. Kun viimeistelen kuvan esikatselutilan ollessa päällä voin aika hyvin päätellä, millaiselta kuva tulee näyttämään painettuna. OIkeanpuoleisin kuva vastaa siis yhdellä painovärillä tehtyä mv-kuvaa ja tietysti taas suhteessa kahteen muuhun. Miltä painokuva "ihan oikeasti näyttää", sehän riippuu valaistuksesta. Kirkaassa valossa vaaleammalta ja vähässä valossa tummemmalta. Sen sijaan kuvan sävyala ei riipu valaistuksen voimakkuudesta.


Oikealla harmaasävykuvan valkoinen ja musta suhteessa kuvaruutukuvaan, kun profiili on Uncoated Fogra29 ja kuvaruutu on muutenkin säädetty. Esimerkiksi minulla kuvaruudun kontrasti kuvankäsittelyssä on 100:1, kun se pelikoneissa on tyypillesesti säädetty suhteeseen 1000:1. Sellaisella näytöllä kuvankäsittely painokuvan tarpeita ajatellen on täysin mahdotonta.


Vielä on olemassa yksi keino (eikä se ole edes viimeinen). Minulla on tavallinen laserprintteri, jonka tulostusjälki kiiltävälle päällystetylle paperille oli mikroskooppikuvassa. Kun tulostan kirjan pdf-tiedostosta sillä, niin kuvien sävyt on lähes identtiset kirjan kuvien kanssa. Vasemmalla laser-printterin tuloste, oikealla vastaava sivu kirjassa.

Voilá. Voin siis otta tarkistusvedoksia omalla laserilla ja katsoa sävyt kuntoon sillä tarkkuudella, mitä tämän projektin kuvilta voi ylipäänsä vaatia. Koko ajanhan on syytä pitää mielessä, että nyt ei olla tekemässä taidepainatusta, vaan kirjaa, jossa on suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia aika rajalliseen sävyalaan puristettuina.

Tässä olen kertonut, miten minä olen toiminut näissä reunaehdoissa. Jollain voi olla toisenlaiset menetelmät käytössään. Niistäkin olisi ihan mielenkiintoista kuulla.

Thursday, 15 September 2016

Liian iso ollakseen totta


Norjalaisen valokuvaajan Audun Rikardsenin hienoa  otosta miekkavalaasta on epäilty "photoshopatuksi". Onhan se kuvassa yhtä iso kuin kalastajatroolari veden yläpuolella. Sitä paitsi hyppäävä susikin oli kesy, puhumattakaan muinaisesta täytetystä sudesta. Maailma on vääryyttä ja viekkautta täynnä.

On selvää, että miekkavalas on paljon pienempi kuin takana oleva kalastusalus. Sen sijaan pinnan alla olevan valaan ja pinnan päällä olevan laivan keksinäisistä etäisyyksistä kameraan nähden ei pelkän kuvan perusteella pysty sanomaan juuri mitään. Oikeastaan vain päättelemään, että valas ei voi olla kovin kaukana kamerasta, koska se näkyy vielä aika selvästi. Vaakasuora näkyvyys meressä heti pinnan alla on tyypillisesti noin 20 metriä, mutta se voi olosuhteista riippuen olla paljon lyhempikin. Näkyvyys tarkoittaa sitä etäisyyttä, josta ns. Secchi-kiekko näkyy. Väreiltään se sattuu muistuttamaan  miekkavalasta.


Vedessä olevan kohteen etäisyyttä näin kuvattuna on vain miltein mahdotonta arvioida, jos ei ole jotain mihin sitä verrataan. Kuvassa vedellä taytetyn astian takareunassa oleva pilli on  yhtä lähellä ilmassa, yläpinnan läpi näkysessään ja astian sivuseinän läpi näkyessään. Silmälle ne näyttävät olevan eri etäisyyksillä kussakin kolmessa tilanteessa.


Kun tämä George Silkin hieno valokuva kauriista ja taimenesta julkaistiin vuonna 1961, niin Photoshoppia ei vielä ollut. Onneksi, koska varmaan joku olisi epäillyt kuvan aitoutta. Eihän taimen voi millän olla isompi kuin kauris. Ei edes kalavaleissa.


Tietenkin voisi spekuloida, miltä Silkin kuva olisi lopulta näyttänyt, jos siihen aikaan olisi ollut sellaiset mahdollisuudet jälkikäsitellä kuvaa kuin nykyääm. Tässä kuva yhden  Nik Collectionin värisuotiminen läpikäyneenä. Silk saattaa pyöriä haudassaan, mutta Disney varmasti pitäisi tästä versiosta. (Klikkaamalla kuvaa hiirellä voi katsoa kuvat peräkkäin.)


Lifen Library of Photography sarjassa on kertomus Silkin kuvausjärjestelyistä. Tämän mukaan Silk käytti vain yhdeltä seinältä lasista laatikkoa, ei esim. akvaariota, josta olisi tullut haitallisia heijastuksia kameran edessä olevaan lasiin. Sen lisäksi hän lavasti kuvauspaikkaa tavalla, joka saisi varmaan puritaanisimmat luontokuvaajat hyppimään tasajalkaa. "To make this picture he used his knowledge of the way spawning trout react when disturbed: '... I moved some rocks to make the water flow in a way attractive to spawning trout.'"

Linssin ja veden välissä on aina ilmaa, jolloin valo käyttäytyy kuvan osoittamalla tavalla taittuen. Tässä on ajateltu kameran olevan laatikossa, mutta se on epäolennaista. Koska valo taittuu pinnan normaalista poispäin, näkyy kala suuremmassa kulmassa kun mitä se näkyisi, jos valonsäteen tulisivat suoraan objektiiviin. Kala siis näyttää suuremmalta, jolloin se tuntuu olevan lähempänä.

Tuesday, 9 August 2016

Praktisk svenska i praktiken



Koulut alkavat uuden peruskoulun opetussuunnitelman vallitessa. Ruotsin kielen opetus aikaistuu, sillä se alkaa jo peruskoulun kuudennella luokalla. Kaikki eivät ehkä ole sisäistäneet sitä, että tämä tarkoittaa käytännössä opetuksen tapahtuvan monissa paikoin aika diletanttiselta pohjalta, eli etenkin syrjäseuduilla ruotsia lapsille opettavat luokanopettajat, eivät aineenopettajat.

Ilta-Lehti julkaisi asiasta seuraavan uutisentyngän.
"Kun koulut alkavat tällä ja ensi viikolla, alakoulun lukujärjestyksessä on ensi kertaa pakollista ruotsia. Uudessa opetussuunnitelmassa toinen kotimainen kieli alkaa jo kuudennella luokalla.
Ruotsin opetus ei ole vain aikaistunut, vaan myös sen sisältöä on muutettu. Kielioppisääntöjen pänttäämisestä siirrytään suullisempaan suuntaan, kertoo opetusneuvos Terhi Seinä Opetushallituksesta.
– Myös ääntämisen harjoittelu korostuu enemmän kuin aikaisemmin, Seinä sanoo.
Uusi opetussuunnitelma korostaa ilmiöpohjaista oppimista. Kyse on siitä, että taitoja opetellaan enemmän suurina kokonaisuuksina. Ruotsintunnilla se voi näkyä niin, että kuuntelu-, kirjoitus- ja kielioppiharjoitukset kulkevat tiiviimmin yhdessä, eikä niille välttämättä varata omia oppitunteja.
Oppilaat voivat esimerkiksi valita itse aiheita ja artikkeleja, joiden pohjalta tehdään harjoituksia.
– Havainnoidaan maailmaa sen sijaan, että katsotaan kirjasta, mitä sieltä löytyy.
Seinän mukaan tavoitteena on käytännönläheisten ja arjesta kumpuavien asioiden tuominen tunneille sekä vuorovaikutuksen lisääminen.
Osa kylmiltään ruotsinopettajaksi
Suullisen kielitaidon painotus ilahduttaa Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtajaa Kari Jukaraista. Hän muistuttaa, että käsitys omasta kielitaidosta kiteytyy usein juuri puhetaitoon.
– Haluaisin, että jo alakoulusta tulee näitä elämyksiä – että tulisi olo, että minä osaan ja pystyn jotain sanomaan.
Suullisuus voi kuitenkin osassa kouluista kärsiä opettajien taitojen puutteen vuoksi, Jukarainen arvioi. Toisin kuin yläkouluissa, kaikissa alakouluissa ei ole ruotsin aineenopettajia. Luokanopettaja voi joutua opettamaan uudistuksen takia ruotsia kylmiltään. Kunnat järjestelevät itse sen, kuka ruotsia alkaa opettaa.
– Kielioppia on helppo opettaa. Se on turvallinen vaihtoehto, jos opettaja kokee, ettei suullinen kielitaito ole kauhean vahva.
Uudistuksen mahdollisuutena Jukarainen näkee sen, että innostava opettaja voi saada kiinnostuksen kieleen heräämään jo alakoulussa."

Huomioni kiinnittyy uutisen lievään ristiriitaisuuteen.

"Kielioppisääntöjen pänttäämisestä siirrytään suullisempaan suuntaan, kertoo opetusneuvos Terhi Seinä Opetushallituksesta."
"Suullisuus voi kuitenkin osassa kouluista kärsiä opettajien taitojen puutteen vuoksi, Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtaja Kari Jukarainen arvioi. ... Kielioppia on helppo opettaa. Se on turvallinen vaihtoehto, jos opettaja kokee, ettei suullinen kielitaito ole kauhean vahva."
Mitähän tästä pitäisi ajatella poliittisten päättäjien kyvystä tehdä koulutuspoliittisia päätöksiä? En viitsi sanoa, voin joutua syytteeseen vihapuheesta ja kiihotuksesta kansanryhmää (poliittisia pättäjiä) vastaan. Toisaalta hallitusohjelmaan kirjattu vapaamman kielivalinnan kokeilu junnaa paikoillaan, kun "sen kaikkia vaikutuksia ei ole voitu vielä selvittää".
Jukarainen näkee toiveikkaasti, että "innostava opettaja voi saada kiinnostuksen kieleen heräämään jo alakoulussa". Tämä on totta, se on todettu moneen kertaan. Innostava opettaja saa oppilaat vaikka menemään perse edellä puuhun och samma på svenska. Toisaalta koulumaailmassa on ihan riittävästi opettajia, joiden erityisosaamiseen kuuluu viedä viimeinenkin mielenkiinto opettamaansa aineeseen. Leegio laulunopettajia mm. kuuluu tähän joukkoon, minun oma oppikoulunaikainen oli siinä joukossa ihan eturivin miehiä.

Tehokas oppiminen vaatii hyvän motivaation. Minun motivaationi oppia ruotsia oli ylioppilaskirjoitukset. Osasin juuri sellaista kirjallista ruotsia, jolla pärjäsi ylioppilaskokeessa. Siis kieliopin knopit ja sanojen suvut olivat hyvin hallussa, puhuminen oli sitten eri juttu.

Nykyään ruotsi on valinnainen aine ylioppilaskirjoituksissa. Kun Pelkosennimen (kunnassa on vähiten ruotsinkielisiä Suomessa) peruskoulun 5-6 luokanopettaja Janne Juuso aloittaa ruotsin kielen opettamisen luokkansa 6-luokkalaisille "turvallisella kielioppivaihtoehdolla", niin hänellä voi olla haasteellinen homma motivoida oppilaitaan. Jotenkin tuntuu, että vakiomotivaatiot, kuten mahdollisuus löytää ruotsinkielinen tyttö/poikaystävä tai muuttaa isona Närpiöön eivät ehkä pure.

Saturday, 16 July 2016

Guggenheim vs. pakkoruotsi


Suomessa on kaksi asiaa, joita kumpaakin kannatetaan ja vastustetaan suunnilleen yhtä kiihkeästi.  Laadullisesti. Määrällisestikin kannattajien ja vastustajien osuudet ovat suunnilleen samat, 25% ja 75%.  Kohteet ovat Guggenheimin museo ja pakkoruotsi. Kyselyjen mukaan sekä Guggenheimin museota että pakkoruotsia enempi vähempi kannattaa noin 25% ja vastaavasti vastustaa 75%. Hyvin karkeasti jaotellen kannattajat edustavat valtaapitäviä ja vastustajat rupusakkia, eli tavallista tuulipukukansaa.

Selvitettäköön tässä nyt heti aluksi, mistä minä puhun tässä kirjoituksessa. Guggenheimissa on kyse siitä, pitäisikö pytinki rakennus- ja käyttökuluineen kustantaa yhteiskunnan rahoin. Yksityisellä rahalla maksettavaksi aiottu lisenssimaksu on hyttysen ininää muiden kustannusten jyrinän rinnalla. Jos asiassa tehdään myönteinen päätös, niin yhteiskunnan piikki on auki hamaan tulevaisuuteen asti. Pakkoruotsissa taas siitä, pitääkö ruotsin kielen olla kaikille pakollinen oppiaine peruskoulussa. Ei esimerkiksi siitä, mikä on ruotsin kielen asema yleisesti Suomessa.

Pakkoruotsin kiivaimpia puoltajia politiikan raskaasta sarjasta ovat mm. Paavo Lipponen, Martti Ahtisaari tai Jyrki Katainen, joka kaikesta fantastisuudestaan huolimatta kuuluisi minun mielestäni korkeintaan politiikan ylempään höyhensarjaan, ei raskaaseen keskisarjaan, johon hän oman ilmoituksensa mukaan painonsa perusteella kuuluu.
  
Pakkoruotsin kannattajia löytyy kaikista puolueista, kuten myös vastustajia. RKP taitaa olla ainoa lähes puhdas kannattajapuolue ja Persut suunnilleen yhtä puhdas vastustajapuolue. Kovin kiivaasti esiintyviä vastustajia merkittävien poliitikkojen joukosta ei minun silmiini ole osunut. Persujen änkyräsiipeä en laske merkittäviin poliitikkoihin.

Myös Guggenheimia puolletaan ja vastustetaan kaikissa puolueissa. Eniten Guggenheimin ottaminen yhteiskunnan syleilyyn saa kannatusta Kokoomuksessa, vähiten kansan äänitorvena esiintyvissä Persuissa. Poliitikoista myönteisiä lausuntoja Guggenheimin puolesta ovat antaneet mm. Jan Vapaavuori, joka oli jo valmis rahoittamaankin arkkitehtikilpailua valtion varoista, Paavo Lipponen ja Jyrki Katainen. Selkeistä vastustajista vaikutusvaltaisin on varmaan ollut Paavo Arhinmäki ministeriaikoinaan.  

Kun kolmen ässän hallitusta viime vuonna väsättiin, niin olisi luullut ruotsin kielen aseman valtakunnan opetussuunnitelmissa tulleen jonkinmoisella painoarvolla hallitusohjelmaan. Olihan pakkoruotsia eniten vastustanut puolue Persut ensimmäistä kertaa hallituksessa ja sen tiukimpana takuumiehenä tunnettu RKP pitkästä aikaa poissa vallan ytimestä.  Siihen nähden hallitusohjelmaan tehty kirjaus oli aika ympäripyöreä. ”Lisätään ja monipuolistetaan kieltenopiskelua. Käynnistetään alueellinen kokeilu siitä, että aloitetaan vieraan kielen opiskelu jo ensimmäisellä luokalla ja mahdollistetaan alueellinen kokeilu kielivalikoiman laajentamisesta eduskunnan hyväksymän ponnen mukaisesti.”

Mielenkiintoista kyllä hallitusohjelmasta oli jätetty pois Pauli Kiurun eduskunnan hyväksymän ponnen loppu ”… Eduskunta hyväksyi tänä keväällä 2015 Pauli Kiurun (kok.) ponnen, jolla eduskunta kehottaa valtioneuvostoa selvittämään lainsäädännölliset edellytykset alueellisiin kokeiluihin kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua".

Persujen hallituskaipuu ja erityisesti Soinin ministerinälkä oli niin suuri, että tämän enempää tätä kissaa ei haluttu nostaa pöydälle. Itse asiassa monet muutkin ja paljon isommat Persujen ennen vaaleja mouruttamat kollit jäivät lattialle ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi. Kuten vaikka EU:hun ja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

Guggenheimista hallitusohjelmassa ei ole riviäkään, mikä onkin varsin ymmärrettävää. Kyseessähän on Helsingin kaupungin ja Guggenheimin välinen hanke, johon otetaan kantaa sitten, jos ja kun sen pakeilta tullaan valtion kukkarolle. Tosin Soini on omassa plokissaan kertonut Grahn-Laasosen olleen jo valmis heittämään 50 miljoonaa euroa Guggenheimille, mutta Persut olisivat torpanneet sen. Grahn-Laasonen ei ole tätä tietoa sen enempää myöntänyt kuin kieltänytkään.

Oma mielenkiintonsa on myös siinä, miten asiat ovat edenneet virkamiesten toimesta. Kun Guggenheimin ensimmäinen tuleminen lanseerattiin vuoden 2012 alussa, niin päätöksenteolla oli tulenpalava kiire. Useammasta suusta vakuuteltiin, että jos päätöstä ei tehdä heti, niin museon perään kuolaavia metropoleja on jonoksiasti Guggenheimin ovia kolkuttamassa.  Nähtävästi kyllästyivät odottamiseen, kun niistä ei ole sen jälkeen mitään kuulunut. Tosin ei kuulunut juuri ennenkään.

Guggenheimin arkkitehtikilpailu ratkesi reilu vuosi sitten. Sen jälkeen on oltu hiljaa kuin kusi sukassa. Korkeintaan on julkaistu pari tilattua "tutkimusta", joiden mukaan Guggenheimin aiheuttaman matkailun lisääntymisen tuoma rahavirta olisi noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Eihän sellainen määrä hynää mahtuisi edes Roope Ankan säiliöön, ei ainakaan pieninä merkitsemättöminä seteleinä.

Ei tarvitse olla kovin syvällinen ajattelija ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Virkamieskoneisto, jolle Guggenheim on syystä tai toisesta kovin mieluinen, yrittää saada asian sille myönteiseen poliittiseen päätöksentekoon aikatauluteknisellä keinolla. Aluksi pikapäätöksellä ennen kuin kaupungin poliittiset päättäjät ehtivät kissaa sanomaan, nyt esitystä panttaamalla ja odottamalla sopivaa poliittista myötätuulirakoa.  Nyt näyttää vain pahasti vastaiselta. Ei edes pläkää, että voisi ajaa moottorilla. Miten nyt ei ole vuodessa saatu sopimusraamia aikaiseksi päätöksentekijöille, kun neljä vuotta sitten se olisi syntynyt kahdessa viikossa ostajan kustantaman ja myyjän tekemän myyntiesitteen pohjalta?

Entäs ”alueelliset kokeilut kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua”? Kovin on tikkuista. Ministeriön selvitykset matelevat. ””Valmistelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että nuorten koulutuspolut voidaan turvata kaikissa tilanteissa, vaikka ruotsin kielen poisvalinta voi sulkea ovia myöhemmin työelämässä tai jatko-opinnoissa”, sanoo opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) HS:lle.”
 

Kyllä tässäkin hallituksen suuri huoli siitä, ettei kukaan peruskoulupiltti vain jäisi väliinputoajaksi virkamiesurallaan puuttuvien ruotsin kielen taitojensa puolesta kuulostaa minun korviini aika irvokkaalta tekopyhyydeltä. Muilla elämän eväillä ei ole niin väliä, kunhan opetusta ruotsin kielessä on annettu lusikalla oppilaan omaksi parhaaksi kuin kalanmaksaöljyä aikoinaan. Halusi sitä tai ei ja sylki sen suustaan tai nielaisi kiltisti. Omasta kansakouluajasta mieleen jäi jälkimmäisiä. Itse tietysti tottelevaisena poikana otin kiltisti vastaan sekä kalanmaksaöljyn että myöhemmin ruotsin kielen opetuksen oppikoulussa.

Miksi näiden kahden kuudennen luokan kysymyksen ruotiminen ja jatkuva esillä pitäminen on tärkeää? Siksi, että ne kertovat, miten meillä demokratia toimii. Asioita ajetaan eteenpäin kulisseissa eliitin haluamaan suuntaan kansan enemmistön mielipiteistä riippumatta. Kansa on kuulemma ennenkin vastustanut monia jälkeenpäin hyviksi osoittautuneita asioita. Kuten Ateneumia, joka tässä yhteydessä yleensä hihaässänä vedetään esiin. Sen sijaan kansan äänestäessä valtaa pitävien mielen mukaisesti, sen viisautta ja kaukonäköisyyttä jaksetaan kilvan kiitellä. Kuten kävi mm. EU-kansanäänestyksen yhteydessä. 

ps. Jos joku ihmettelee kuvituskuvavalintaa, niin sen sain laittamalla hakusanoiksi Guggenheim ja Sweden sekä ehdoksi kartta. Kuvahan kertoo selvästi, kuinka kauaksi on nyt mentävä, jotta pääsisi puhumaan hyötyriikinruotsia ja näkisi alkuperäisen Guggenheimin.

Thursday, 14 July 2016

Kielipuoli aitosuomi

Pohjoismaiden neuvoston jäseniä luurit nolosti korvilla

Monessa mukana ollut, sekä päättäjänä että harmaana eminenssinä Lasse Lehtinen kirjoitta Ilta-Sanomissa otsikolla Kielipuoli aitosuomi.  Olen merkinnyt Lehtisen tekstin lainausmerkeillä ja kursiivilla ja omat huomioni tavallisella fontilla.

"Suomen päättäjät istuvat pohjoismaisissa kokouksissa yleensä luurit nolosti korvilla kun kollegat puhuvat. Suomen kansan enemmistön mielestä näin pitää ollakin, pakkoruotsi on pelkkää koulukiusaamista."

En ymmärrä, mitä noloa siinä on, että kuuntelee tulkattuna puhetta, jota ei osaa niin hyvin, että voisi sujuvasti seurata kokouksen kulkua. Nolompaa minusta olisi istua ilman luureja ja antaa muiden kuvitella, että ymmärtää, vaikka ei tajua hölkäsen pöläystä.

"Kielikiistan saa edelleenkin leimahtamaan melko helposti ja molemmilla kotimaisilla. Olen kuullut oppineidenkin suomenkielisten selittävän, että ruotsi on Suomessa täysin hyödytön kieli siksi, että enemmistö suomenkielisistä ei missään elämänsä vaiheessa tarvitse sanaakaan ruotsia."

Olkinukke numero 1. Tuskin kukaan vähänkään tolkuissaan oleva suomalainen väittää ruotsin olevan Suomessa täysin hyödytön kieli. Se kun on aivan yhtä paljon pielessä kuin väite ruotsin kielen osaamisen olevan elintärkeää niin yhteiskunnan kuin yksilön tarpeista lähtien.  

"Suomenruotsalaiset vanhemmat puolestaan ovat pelänneet laittaa lapsiaan kouluihin, joissa puhutaan myös suomea ja muita kieliä. Lasten itsetunto sen kyllä kestäisi, mutta ei vanhempien. Pelätään, että lapset ryhtyvät välitunneilla puhumaan keskenään suomea."

Näin minullekin on kerrottu. Pitääkö sitten paikkaansa vain ei, en osaa sanoa. Sosiaalisessa kanssakäymisessä tuppaa valikoitumaan se kieli keskustelukieleksi, mikä on kaikille osanottajille helpointa.

Itse olin pari vuotta sitten erään opetusprojektin myötä ketomassa ruotsinkielisessä koulussa fysiikan ihmeellisyyksistä. Vedin saman opetussession kaksi kertaa rinnakkaisluokille. Olin sopinut opettajan kanssa etukäteen, että vedän juttuni ruotsiksi, vaikka puhuttu kieli taipuukin minulta vähän kankeahkoksi. Kun aineen opiskelukin tapahtui aikoinaan englanninkielisen materiaalin pohjalta, niin jopa keskeiset fysikaaliset termit olivat minulta hakusessa på svenska.  Sitä paitsi projektin rahoitus oli saanut merkittävän lisäpotkun siitä, että se ulottui myös ruotsinkielisiin kouluihin.

Ensimmäisen session jälkeen opettaja tuli aika kainosti sanomaan minulle, että voisin halutessani vetää seuraavan suomeksi. Oppilaat olivat kaikki täysin kaksikielisiä, joten he heillä ei ollut mitään ongelmia seurata esitystäni suomeksi ja kommentoida sitä myös suomeksi. Katsoin ehdon projektin kaksikielisyydestä täyttyneen ja vedin muissakin ruotsinkielisissä koulussa session suomeksi. Etukäteen tietysti asiasta sopien.

"Entä sitten? Saksalaisen koulun, ranskalaisen koulun ja venäläisen koulun välitunneilla on aina puhuttu myös suomea. Kysymys on siitä, miten tehokasta opetus on koulun omalla kielellä."

Ehkä on syytä huomauttaa, että kyseessä on suomalais-saksalainen tai suomalais-ranskalainen koulu. Oppilaat ovat siis suomenkielisiä. Totta kai he puhuvat välitunnilla keskenään yhteistä äidinkieltään. Elleivät sitten juttele koulun opetuskieltä äidinkielenään puhuvien kanssa. Esimerkiksi suomalais-saksalaisessa koulussa on myös natiivien linja. Todettakoon nyt vielä kuriositeettina, että  saksankielisten linjan opetussuunnitelmaan ei kuulu ruotsin kieli.

"Dragsvikin ruotsinkielinen varuskunta on antanut monelle suomenkieliselle nuorelle miehelle uskalluksen käyttää siellä oppimaansa ruotsin kieltä arjen tilanteissa. Eivät he olemassaolollaan ole horjuttaneet enemmistön asemaa."

Kun meillä on asevelvollisuus ja jos sen haluaa hyödyntää henkilökohtaisella intressillä, niin Dragsvikin varuskunta on erinomainen paikka kielikylvylle. Tällä elämänkokemuksellani voisin hyvin valita sen itsekin, jos saisin veivattua aikakonetta 45 vuotta taaksepäin.

"Uusimpien tietojen mukaan ruotsin kielen taito on kuitenkin koko valtakunnassa nopeasti romahtanut. Suurimpana syynä on vuoden 2004 lukiolaki, joka muutti ruotsin kielen vapaaehtoiseksi ylioppilaskirjoituksissa.

Kukaan ei näköjään muista sanoa lukiolaisille, että vaikka ruotsi nyt on vapaaehtoista, se on edessä korkeakoulussa. Viimeistään työelämässä ruotsin kielen osaamattomuus on yksi etenemisen esteistä."

Käsitevirhe, jonka Lehtinen tekee ehkä ymmärtämättömyyttään tai sitten tahallaan. Ruotsi ei ole lukiossa vapaaehtoinen aine. Se ei ole sitä edes ylioppilaskirjoituksissa. Ylioppilaskirjoituksissa ruotsi on valinnainen neljän oppiaineen joukosta, kolme muuta ovat matematiikka, jokin reaaliaine ja jokin vieras kieli. Näistä neljästä abiturientin on valittava pakollisena aineena vähintään kolme ja yhden on oltava pitkän oppimäärän koe.

Se on totta että, että ruotsin kirjoittajien määrä on romahtanut tämän lukiolain uudistuksen myötä. Ruotsin kielen kirjoittajia on viime aikoina ollut noin 30% suomenkielistä abiturienteista, mutta pitkänä kielenä sen kirjoittaa vain noin 5%. Siis suunnilleen sama prosenttiosuus kuin ruotsinkielisiä on Suomessa.

Kaikesta suomenkielisen valtiovallan arvovaltaisten edustajien ja Folktingetin ruotsin kielen osaamisen auvoisuudesta  huolimatta 70%  suomenkielisistä abiturienteista ei katso sitä edes niin merkittäväksi, että vaivautuisi kirjoittamaan sen ylioppilaskirjoituksissa. Kun vielä otetaan huomioon se, että vasta hyvin suoritetun (arvosana L, E tai M) pitkän kielen suorittaneen voidaan katsoa osaavan kieltä jotenkin säällisesti, niin näiden osuus suomenkielisistä ylioppilaskirjoituksiin osallistuneista on noin 2,5%. Se ei todista kovin suurta innostusta ruotsin kielen hyvään osaamiseen. Englannin kielessä vastaava luku oli viimeksi 17,5%.

Lisäksi on huomioitava, että suinkaan kaikki ruotsin kirjoittajat eivät valitse sitä rakkaudesta kieleen tai sen tarpeellisuuden takia. Monet joutuvat tekemään valinnan ”ruton ja koleran välillä”, jos provokatoorinen sanonta sallitaan. He valitsevat ruotsin, koska silloin he voivat jättää inhoamansa matematiikan kirjoittamatta.  Se on tietysti heidän ratkaisunsa, mutta en minä matematiikan opettajana (emeritus) siitä pelihousujani revi.

Kuriositeettina voisin vielä mainita, että kun opetin ammattikoulussa kaksoistutkintoa suorittaville sähkölinjan ammattikoululaisille fysiikkaa, mikä oli tietysti heille ammatillisesti perusteltua, niin siitä huolimatta suuri osa näistä kirjoitti fysiikan reaalin sijasta keskipitkän ruotsin. Siitä pääsi niin paljon helpommin lävitse kuin reaalin fysiikan kokeesta. Tosin oli siellä terveystiedonkin kirjoittajia, vaikka sitä ei opetettu lainkaan. Vaadittavat  tiedot lukee oppikirjasta kahdessa illassa lävitse niin, että pääsee kokeesta lävitse.

"Selvitysten mukaan ruotsia osaavat näet työllistyvät erittäin hyvin. Ruotsin kieli alkaa olla työnhaussa valttikortti. Yksityinen sektori värvää erityisen mielellään ruotsia puhuvia. Se osaltaan vaikuttaa myös siihen, että julkinen sektori jää ilman.

Monilla hoiva-aloilla on melkein mahdotonta saada palvelua ruotsin kielellä. Pääkaupunkiseudulla ruotsinkielisten vanhusten suhteellinen osuus on suuri ja siellä on jo vaikeuksia löytää henkilökuntaa. Virkamiesuralla kaksikielisillä on ohituskaista."

Hoiva-alan palkkaus on alimmalla tasolla niin kehnoa, että alalla vallitsee pikemminkin työvoimapula kuin työttömyys. En tunne työehtosopimuksia sen tarkemmin, mutta ruotsin kielen osaamisesta saatava kielilisä on joka tapauksessa niin vaatimaton, että se ei voi houkutella ketään vähänkään mittavampaan panostukseen kielitaidon hankkimiseen.

"Suomenruotsalaisuus on viime vuosina yllättäen ollut hienoisessa kasvussa. Monet kaksikieliset perheet näet rekisteröivät lapsensa ruotsinkielisiksi ja ilmoittavat heidät sitten ruotsinkielisiin tarhoihin ja kouluihin. He ajattelevat viisaasti lastensa tulevaisuutta.

Lasten varjeleminen ruotsin kieleltä on todella huono huomenlahja tulevalle sukupolvelle. Sen sijaan pitää olla huolissaan ruotsin kielen opetuksen tasosta suomalaisissa kouluissa. Opiskelu pitää myös aloittaa nykyistä nuorempana. Meluavalle murrosikäiselle itäsuomalaiselle ummikkopojalle on turha enää toista kotimaista opettaa.

Ruotsin kielen vastustaminen on tietenkin suurta poliittista typeryyttä. Ruotsi ja ruotsin kieli ovat siteitä länteen, jonne Suomi kuuluu. Sieltä meille on myös juurtunut demokraattisen yhteiskunnan rakenne ja pohjoismainen elämänkatsomus, jota pitää kaikin voimin varjella."

Olkinukke numero 2. Tiedän ihmisisä ja netissä heitä riehuu vielä paljon suurempi lauma, joilla tunnepohjaisesti hyvin vihamielinen suhde ruotsin kieleen. Minulla ei ole. En vastusta ruotsin kieltä, jopa jalkapallon ja muut urheilut seuraan yleensä ruotsinkielinen ääni päällä (kuvaa kun ei tietääkseni voi vaihtaa i flerbild på svenska).


Jos koitan jotenkin kiteyttää Lasse Lehtisen sanoman, niin hänen mukaansa suomenkieliset osaavat aina vain huonommin ruotsia. Tämä johtuu sen suomenkielisen enemmistön typeryydestä, joka ei ymmärrä omaa parastaan.  Ensimmäinen lienee faktaa, toinen on selvästi mielipide. Minusta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni tämän blogin harvoista lukijoista on sitä mieltä, että Lehtinen puhuu asiaa ja minun kommenttini edustavat sitä Lehtisen mainitsemaa suurta poliittista typeryyttä. Siitä on olen kuitenkin satavarma, että Lehtisen kirjoitus ei sammuta tätä pitkään jatkunutta kielipoliittista kinastelua, vaan on pikemminkin bensaa liekkeihin.