Monday, 10 April 2017

Kuntavaalien tulos Guggenheimin valossa



Harva asian Helsingin kunnallispolitiikassa on herättänyt niin paljon intohimoa kuin Guggenheim. Prosessihan kesti yli viisi vuotta, kunnes kaupunginvaltuusto torppasi sen viime marraskuun lopussa. Somessa uhottiin puolin ja toisin, että ”väärin” äänestäneiden nimet tai ainakin vaalinumerot pantaisiin muistiin parhaaseen jääkiekkotyyliin.

Äänestyksestä on kulunut jo yli neljä kuukautta, joten voisi olettaa suurimpien mielenliikutusten asian suhteen jo laantuneen. Joten päätin tehdä pienen tilastollisen tutkimuksen asiasta kuntavaalien tulosten perusteella.

Guggenheim kaatui Helsingin kaupunginvaltuustossa äänin 53-32. Prosenttiluvut olivat 62%-38%.

Uuteen valtuustoon äänestykseen osallistuneista valtuutetuista pyrki 68. Näistä 42 oli äänestänyt vastaan ja 26 puolesta. Prosenteissa 62%-38%. Guggenheim äänestyksessä käyttäytyminen ei ainakaan tämän perusteella vaikuttanut halukkuuteen asettua uudestaan ehdolle.

Näistä uuteen valtuustoon pääsi 39 valtuutettua, joista 23 oli äänestänyt Guggista vastaan ja 16 sen puolesta. Prosenteissa 59%-41%. Guggenheimin kannattajista siis pääsi vähän suurempi osa uudestaan kuin sen vastustajista.

Kuvaavampi muuttuja saattaisi olla ehdokkaan äänimäärien muutos vuoden 2012 vaaleihin verrattuna. Guggenheimin puolesta äänestäneiden äänimäärä nousi 9 edustajan kohdalla ja laski 17 kohdalla. Prosentit 35%-65%. Tämän perusteella voisi siis kuvitella äänestäjien vähän näpäyttäneen Guggenheimin puolesta äänestäneitä.

Edellisen perusteella olisi luonnollista olettaa lukujen olevan toisin päin vastustajien leirissä. Vaan eipä olekaan. Vastustajista äänimäärä nousi 15:sta ja laski 27:llä. Prosenteissa 36%-64%.

Guggenheimia vastustaneita äänesti 55733 ja Guggista puoltaneita 35572.  Prosentit 61%-39%. Prosenttiosuudet pysyvät sitkeästi suunnilleen samoina.

Vasta kun lasketaan äänimäärien muutokset yhteen, saadaan edes hieman merkittävää eroa. Guggenheimin puolesta äänestäneillä äänimäärät laskivat yhteensä 3396 äänellä ja vastaa äänestäneillä nousivat 2102 äänellä.  Erotus on pyöreästi 5500 ääntä. Se on noin 6% näiden ehdokkaiden yhteensä saamista 91305 äänestä.  Guggenheimia varsin näyttävästi useaankin otteeseen kannattaneen Vapaavuoren äänimäärä oli melkein kolmasosa tästä. Guggenheimilla tuskin oli siihen kovin merkittävää sen paremmin nostetta kuin laskuvaikutustakaan.

Muuttujia on paljon ja tähän oli otettu mukaan vain äänestyksessä olleet ja uutta valtuustopaikkaa hakeneet. Esimerkiksi äänikuningas Vapaavuori valittiin edelliselläkin kerralla, mutta ei ollut enää valtuutettu äänestyksen tapahtuessa. Muita nyt paljon ääniä saaneita, mutta tämän tarkastelun ulkopuolella ovat mm. Anni Sinnemäki, Tuula Haatainen, Eero Heinäluoma tai Jussi Halla-aho. Näistä vain Halla-aho oli selkeästi Guggenheimia vastaan. Ainakin Haatainen ja Vapaavuori liputtivat selkeästi sen puolesta, Heinäluoma ja Sinnemäki vähän varovaisemmin.

Tulokset ovat sellaiset, että kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Guggenheimin vaikutuksesta äänestyskäyttäytymiseen ei kannata vedellä. Puolesta äänestämisellä oli keskimäärin hieman enemmän negatiivista kuin positiivista vaikutusta, mutta tuloksia tutkittaessa tämä asia ei näyttäisi pelaavan ainakaan yksikäsitteisesti selkeää roolia ehdokkaan äänimäärissä. Äänimäärien nousut ja laskut menevät sen verran paljon ristiin. Esimerkiksi demareissa toinen Taipale (Kaarin) vastusti ja toinen (Ilkka) puolsi. Molempien äänimäärät laskivat. Kookomuksen Terhi Koulumies vastusti, Jaana Pelkonen puolsi. Molempien äänimäärä nousi rutkasti.

Varmaan hyvä niin, se nyt oli vain yksi episodi valtuuston kokonaistyössä, vaikka se saikin niin suuren mediahuomion. Muuallakin kuin poikkitieteellisellä palstalla.

ps. 11.4.2017

Minulle huomautettiin, että äänestäjien lukumäärä oli kasvanut sitten 2012 vaalien. Se on totta, lisäystä on tullut 13%. Tästä johtuen taulukossa näkyvä äänimäärien muutos "imartelee" hieman ehdokkaita. Se antaa liian isoja plus-merkkisiä ja liian pieniä miinusmerkkisiä muutoksia. Kun vuoden 2012 äänimäärät korjataan äänestäjien määrän muutoksen mukaisesti, tulokset muuttuvat hieman. Jopa niin paljon, että vaikka äänimäärä joillakin ehdokkailla on absoluuttisesti kasvanut, niin äänestäjien määrän lisäyksestä johtuen se onkin suhteellisesti ottaen vähentynyt. Nämä tulokset alla, sulkeissa luku ilman korjausta.

Puolesta äänestäneillä äänimäärä kasvoi 5:llä (9) ehdokkaalla
Puolesta äänestäneillä äänimäärä laski 21:llä (25) ehdokkaalla
Vastaan äänestäneillä äänimäärä nousi 13.sta (15) ehdokkaalla
Vastaan äänestäneillä äänimäärä laski  29:llä (27) ehdokkaalla

Siis entistä huonommalta näyttää tulos keskimäärin, äänesti puolesta tai vastaan. Tällä suhteellisella tavalla laskien puolesta äänestäneiden äänimäärät laskivat 8642 äänellä ja vastaan äänestäneiden myös laskivat, mutta "vain" 4870 äänellä. Vastaan äänestäminen oli siis tilastollisesti hieman kannattavampaa, pudotusta oli vähemmän. Puolesta äänestäneillä keskimäärin 332 ääntä ehdokasta kohti, vastaan äänestäneillä luku on 116 ääntä ehdokasta kohti.

Vastaan äänestäneet saivat siis 3772 ääntä paremman kuin tuloksen kuin puolesta äänestäneet. Sen merkitys asettuu vähän kertovampaan raamiin, kun todetaan sen olevan 3,9% näiden ehdokkaiden saamista äänistä ja 1,1% kaikista äänistä. Guggenheimin äänestyskäyttäytymisellä oli vaikutusta, mutta se oli hyvin vähäistä.

Merkille pantavaa on vielä sekin, että jos ryhmät olisivat äänestäneet ryhmäkurin säilyttäen enemmistön mukaan, niin Guggis olisi mennyt lävitse heittämällä Kokoomuksen, Vihreiden ja Kepun ännillä 45-40.

Monday, 20 February 2017

Opetus on julkista

Tytöt ahdistaneet ruotsin maikan nurkkaan Oriveden Yhteiskoulussa 60-luvulla. Kuva Pekka Saarela

YLE julkaisi nettisivuillaan tietovisan muotoon laaditun paketin valokuvauksen juridiikasta. Erityisesti tämä kohta herätti keskustelua Facebookin Valokuvaajat-ryhmässä.

6/10 – Voinko kuvata opettajaani kesken koulutunnin ja julkaista sen suoratoistona Periscopella tai Facebook Livessä?
a)      Koulu ei voi kieltää kuvaamista oppitunnilla, se kuuluu sananvapauteen
b)      Et saa kuvata opettajaa, jos koulun järjestyssäännöt sen kieltävät. Rikoksesta ei kuitenkaan välttämättä ole kyse
c)       Koulu ei voi kieltää kuvaamista ja julkaisemista, koska opettaja on julkinen henkilö, joka suorittaa julkista tehtävää  


Testin laatijoiden mielestä oikea tai ainakin lähinnä oikeaa vastausta oli b. Tämä herätti Valokuvaajat-ryhmässä mm. seuraavan kommentin: ”Järjestyssäännöillä ei käsittääkseni voi kumota perustuslaillisia oikeuksia. Siis jos puhutaan kuvaamisesta kohdassa 6 siten ettei se häiritse opetusta.”

Vaikka tiesin sohaisevani kepillä muurahaispesää, niin kommentoin tätä seuraavasti.

”Perustuslaissa ei tietääkseni ole mainintaa valokuvaamisesta luokkahuoneessa. Lakiteksti antaa raamit lain tulkinnalle, mutta loppujen lopuksi kyse on tulkinnasta. Esimerkiksi kuinka iso painoarvo annetaan eri lakipykälien vastakkaisille pyrkimyksille. Valokuva on usein sananvapauden ja yksityisyyden suojan ristitulessa. "Häiritä opetusta" voi olla aika subjektiivinen asia. Linja-autoissa oli aikoinaan sääntö, että jo yksikin matkustaja sai kieltää matkaradion kuulumisen matkustamoon, jos se häiritsi häntä.”

Tästä lähti käyntiin pienimuotoinen debatti, johon tosin ei minun lisäkseni osallistunut muita kuin entinen työtoverini. Tuskin se kovin montaa muuta edes kiinnosti. Työtoverini perusteluketju meni minun ymmärtämykseni mukaan näin.

Perusopetuslain mukaan perusopetus on julkista. Tästä seuraa se, että luokkahuone on julkinen paikka. Julkisella paikalla valokuvaaminen on sallittua ilman kuvattavien lupaa, joten luokkahuoneessakin saa valokuvata tunnin aikana ilman kuvattavien lupaa. Ainakin opettajaa ilman hänen suostumustaan. Samalla julkisuuden perusteella luokassa kuvaamista ilman lupaa ei voida pitää salakatseluna, koska se vaatii nimenomaan julkisrauhan suojassa olevan tilan.

Minä olen asiassa hieman toisella kannalla. Koitan perustella omaa näkemystäni, jolla on tietenkin vain mielipiteen arvo. Tosin perustellun sellaisen.

Problematiikka siis tietyllä tavalla kiteytyy lauseen ”Opetus on julkista” ympärille. Kolmen sanan lause on kuulemma niin yksinkertainen, että työtoverini mielestä jopa hän kykenee sen ymmärtämään yksikäsitteisesti. Sitä en epäile lainkaan, mutta onko tämä yksikäsitteisyys sama kuin lauseen laatijalla. Siitä en ole enää ollenkaan niin varma. Vähät sanat kun eivät useinkaan tee lauseesta yksikäsitteistä.

Siinä Katekismuksessa, jota minä luin kouluaikaan, oli jokaisen käskyn jälkeen selitysosio ”Mitä se on?” Yritän nyt avata lausetta ”Opetus on julkista” Katekismuksen tavoin.

Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle ”julkinen” kaksi merkitystä. Toisaalta se on avoimesti, kaikkien nähden, kuullen t. tieten tapahtuva t. tehtävä, yleisesti tiedossa oleva. Vastakohtana tällöin on salainen. 

Toinen tästä selvästi poikkeava merkitys on yleinen, kaikkia koskeva, yleiseen käyttöön tarkoitettu. Tällöin vastakohtana on yksityinen.

Kun laissa sanotaan, että opetus on julkista, ei liene sanalle ”julkinen” muuta loogista tulkintaa kuin ensimmäinen. Opetus ei ole salaista, kuka tahansa voi halutessaan käydä katsomassa, mitä perusopetuksen opetus pitää sisällään. Opetushan on yläkäsite ja se pitää sisällään paitsi oppitunnit myös opetussuunnitelman, käytetyt opetusvälineet, kokeet, oppilaiden arviointiperusteet yms. Ne kaikki ovat julkisia.

Sen sijaan niin ikään laissa mainittu ”Julkisella paikalla valokuvaaminen on sallittua” tarkoittaa sanan ”julkinen” toista merkitystä.  Tässä kohtaa sanan ”julkinen” vastakohta ei ole ”salainen”, vaan ”yksityinen”. Meillähän on jopa yksityistä perusopetusta antavia tahoja, joiden opetus myös on julkista sanan ensimmäisessä merkityksessä. Joten lause ”Perusopetus on julkista, vaikka se ei aina ole julkista” on sisällöllisesti totta, vaikka ei varmaan muuten kaikkein selkeimmästä päästä.

Näin ollen opetuksen julkisuudesta ei voida mitenkään päätyä siihen, että luokkahuone opetustilanteessa olisi julkinen paikka, jossa valokuvaaminen olisi lakisääteisesti sallittua ilman kuvattavien lupaa. 

Otan tähän vertailun vuoksi oikeussalin. Pääsääntöisesti oikeuden istunnot ovat julkisia kuten oikeuden päätöksetkin. Kuka tahansa saa käydä vapaasti käydä niitä seuraamassa, kunhan vain käy ensin lävitse turvatarkastuksen. Oikeussalissa istunnon aikana kuvaaminen ei ole kuitenkaan sallittua ilman kaikkien osapuolten lupaa. Tästä on laissa ihan oma pykälänsäkin. Oikeuden istunto on siis julkinen, mutta oikeussali kaikkea muuta kuin julkinen paikka.  Jos istunto ei ole julkinen, siitä käytetään termiä suljettu, mutta asiakirjat ovat silloin yleensä salaisia.

21 §
Suullisen käsittelyn taltiointi
Muu kuin tuomioistuin saa julkisessa suullisessa käsittelyssä valokuvata, nauhoittaa ja muulla tavoin tallentaa sekä siirtää teknisin menetelmin kuvaa ja ääntä vain puheenjohtajan luvalla ja hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti.

Koulu ei tietenkään ole oikeussali, vaikka siellä ainakin minun oppilasaikana lakia luettiinkin ja rangaistuksia annettiinkin kurittomille oppilaille. Minusta koululuokka rinnastuu tässä mielessä muihin toimistotiloihin, joiden toimintaa säätelee mm. julkisrauha. Joten koulun johdon antamat valokuvaamisen tunnilla kieltävät järjestysäännöt eivät mitenkään ole ristiriidassa sananvapauden salliman julkisella paikalla sallitun valokuvaamisen kanssa. Opetustilanteessa ylipäänsä oppilaiden puhelimien kanssa häslääminen on todella opetusta häiritsevää, vaikka oppilaat itse saattavat olla siitä täysin eri mieltä.

Tämä teksti on tarkoitettu lähinnä fotareille opiksi ja ojennukseksi. Minua ärsyttää se valokuvaajien palstoilla joskus näkyvä takki auki uhoaminen, että mehän kuvataan missä vain ja mitä vain, kun sananvapaus on meidän puolellamme. Ei aina ole ja siitä saattaa tulla kynsille.

Thursday, 19 January 2017

Väärennös Guggenheimissa



Hiili-14 pitoisuuden muutokset  ilmassa tehtyjen ydinräjäytysten seurauksena. 

Laitetaan välillä vähän toisenlainenkin juttu Guggiksesta. Taidemaailman keskipisteisiin lukeutuvan Venetsian suurimpia vetonauloja on arvostetun brändin alla toimiva Peggy Guggeimheimin taidemuseo, joka pääsi – tai oikeammin joutui – julkisuuteen kokoelmista löytyneen väärennöksen takia.

Fysikaalisin menetelmin on siis pystytty osoittamaan Venetsian Guggenheimin kokoelmissa olevan maalauksen epäaitous. Huomioni kiinnittyi kohtaan: ”Taulun ikä saatiin määrittämällä hiukkaskiihdyttimen avulla kankaan koostumuksesta hiilen isotoopin 14 pitoisuus. Tätä yleisimmin esiintyvän hiilen isotooppia on sekä ilmakehässä että erilaisissa orgaanisissa materiaaleissa tarkoin tunnetussa suhteessa, ja isotooppisuhteiden perusteella voidaan määrittään tutkimuskohteen ikä hyvin tarkasti.”

Hiili-14 ei ole hiilen ”yleisimmin esiintyvä” isotooppi, vaan sen pitoisuus on kaikkein vähäisin. Muutenkin sana esiintyä on tässä huono ilmaisu. Vaikka jätettäisiin pois fingerporilainen tulkinta sanasta, niin esiintyä on lähinnä sanojen ilmetä tai ilmaantua synonyymi. ”Tautia esiintyy pääasiassa vanhoilla miehillä.” Siis esiintyä satunnaisesti. Radiohiiltä ei ole ilmassa tässä mielessä satunnaisesti, vaan tietyssä tunnetussa suhteessa.

Isotoopin suhteellisen määrän perusteella voidaan määrittä orgaanisen tutkimuskohteen ikä, mutta kun toleranssit ovat aika suuret, etenkin vanhoissa tutkimuskohteissa, niin kovin tarkkaa tämä iän määritys ei voi olla. Kun epävarmuustekijöitä on useita, niin kreationistit ovat iskeneet kuin korppikotkat niihin ja raakkuen väittäneet koko radiohiiliajoituksen olevan täysin epäluotettavan ajoitusmenetelmän. Osoittaahan se eliöiden eläneen paljon aikaisemmin, kuin raamatun sukutaulujen avulla määritetyn 6000 vuotta sitten tapahtuneen maailman luomisen. 

Sunday, 8 January 2017

Ennakollinen näkemys

Laitanpa tässä vielä taannehtivan näkemyksen siitä, miten Sannin ”ennakollinen näkemys” oikein syntyi.

Tämä prosessi lähti liikkeelle siitä, kun Olli Rehn ja Sanni Grahn-Laasonen väläyttivät loppukesällä mahdollisuutta antaa Guggenheimille 40 milliä ”vivuttavaa rahoitusta”.  Kaimapoika Soini torppasi tämän nopeasti ja hitaasti.

”Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini (ps.) torppaa jälleen ajatuksen, että Guggenheimin taidemuseolle annettaisiin valtion rahaa.

– Keskusta ja kokoomus palaavat Guggenheimin valtionrahoitukseen, vaikka useasti on toisin sovittu. Rahaa ei hankkeelle tule. Siitä ei edes budjettiriihessä keskustella. Olli Rehn ja Sanni Grahn-Laasonen lyövät löylyä kylmään kiukaaseen, Soini kirjoittaa blogissaan.”

Tämä jäi nähtävästi korpeamaan Sannia. En ihmettele lainkaan, ainakin minua harmittaisi, jos olisi ollut pölyrätin osassa pöytää pyyhittäessä. Kokemattomuudestaan tai jostain muusta syystä johtuen hän ei tajunnut, että Guggenheimin valtionrahoitus on Soinille hallituskysymys. Ei Sipilä voinut kaataa hallitusta Guggenheimiin.

Parin kuukauden kuluttua tuli Imperiumin vastaisku. Sanni ilmoitti jämäkästi: ” ’Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös’, Grahn-Laasonen sanoo MTV Uutisille”.

No sehän on totta. Tosin toisin kuin mm. meikäläisen FB-sivuilla esitettiin, valtionosuuden piiriin pääseminen ei ole suinkaan automaatio ehdot täyttäville museoille, vaan ”Päätös museon hyväksymisestä valtionosuuden piiriin tehdään kunkin vuoden marraskuun loppuun mennessä. Ministeriö hyväksyy museon valtionosuuden piiriin valtion talousarvion asettamissa rajoissa. Valtionosuuden edellytykset täyttäviä uusia museoita voidaan siis hyväksyä valtionosuuden piiriin vain rajoitetusti ja hakijan tulee varautua useamman vuoden odotukseen valtionosuuden saamiseksi”.

Jopa muuten Guggenheimin puolesta liehuen liputtanut museoliiton toiminnanjohtajan Kimmo Levän oli otettava tähän kantaa virkansa puolesta. "– Yleensä museo osoittaa toiminnallaan täyttävänsä VOS-kriteerit. Nyt raha luvataan jo etukäteen. Kyseessä on poikkeuksellinen menettely, sanoo Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä."

Nyt herää tietysti kysymys, mikä sai Grahn-Laasosen tulemaan varta vasten esille kertomaan MTV:n uutisille tämän itsestään selvyyden ”ennakollisena näkemyksenä”. Etenkin kun valtionosuus voi kohdistua vain ehdot täyttävän museon toimintamenoihin, ei rakennuskustannuksiin. Museo ei missään tapauksessa olisi valmis ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja, jolloin kulttuuriministeri voisi olla vaikka Timo Soini itse. Silloin varmaan Millwall FC perustaisi Helsinkiin farmijoukkueen ja sille rakennettaisiin stadion nykyisen Etelärannan parkkipaikan kohdalle.

Edellisen kappaleen loppu on tietysti vain meikäläisen ennakollinen näkemys. Seuraavakin on spekulaatiota, kun en ole ollut kärpäsenä katossa, kun vallan kabineteissa on juonittu.

Oletan, että Milttonin viestintätoimisto, Sanni Grahn-Laasonen ja apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen. Jotain tarttis tehdä, muuten koko projekti menee reisille. Olisiko joku, kuten Pena Kummelin pääministeri-sketseissä, vetänyt ässän hihasta ihan viime metreillä? Sanni antaa ennakollisen näkemyksen VOS-tuesta ja se kirjataan Viljasen esitykseen tulopuolelle. Sen verran epämääräisesti, että sen voi tulkita yhtä hyvin varmaksi tuloksi kuin epävarmaksi saatavaksi, mitä se tietenkin olisi ollut.

Valtuusto ei sitten tarttunut tähän kuten ei muihinkaan esityksessä olleisiin syötteihin. Koukut olivat liian selvästi näkyvissä reilulle enemmistölle. Tosin kiimaisimmat Guggis-fanit valtuustossa olisivat nielaisseet jo ensimmäisen viiden vuoden takaisen esityksen sen enempää kyselemättä talouden perään.




Saturday, 17 December 2016

Orivesi ennen ja nyt

Huom. Hesarissa mainittuun juttuun Betlehemin tähdestä pääse alla olevasta linkinstä.

http://timosuvanto.blogspot.fi/2014/12/betlehemin-tahti.html

Aloitan uuden Orivesi-projektin, jossa tarkoitukseni on tehdä hiirellä liikuteltavia ennen-jälkeen-liukukuvia Orivedeltä. Otan mielelläni vastaan digitoituja vanhoja valokuvia eri puolilta Orivettä. Digikameralla otetut reprokuvat käyvät hyvin. Käyn sitten kuvaamassa kyseisen paikan suunnilleen samana vuodenaikana nykyisessä tilassaan. Kuvia voi lähetellä minulle osoitteella timo.suvanto@kolumbus.fi

Aloituskuvana vanha kartoitusvalokuva sodan ajalta, luultavasti vuodelta 1940 (tarkistavan vielä) ja vertailukuvana Google-Mapsin tuorein kuva. Kuvien perspektiivit ovat hieman erilaiset, josta syystä kiintopisteitä ei ainakaan  minun taidoillani saatu joka kohdassa ihan päällekkäin. Hyviä kiintopisteitä ovat jotkut tiet, etenkin rautatie, Opiston tekolampi ja Suojan urheilukenttö. Kuvasta käy kuitenkin hyvin ilmi sekä asutuksen että tieverkon leviäminen Orivedellä 76 vuoden aikana.

Kuvapari on sama kuin kirjassani Lapsuuteni Orivesi. Tietokone vain tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella molempia kuvia päällekäin.

Saturday, 15 October 2016

Mustan pisteen kasvu

Tein juuri kirjan, jonka kuvitus koostui pelkästään harmaasävykuvista. Kuvia käsitellessäni ja niitä painovalmiiseen PDF-tiedostoon ladatessani jouduin pohtimaan myös käsitettä mustan pisteen kasvu. 

Perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Kun painoväri leviää hieman painoalustalla, niin tietyn kokoiseksi tarkoitetusta pisteestä tuleekin hieman suurempi. Kasvu ilmaistaan prosentteina ja se on suurimmillaan keskisävyillä eli noin 50 %:n peiton alueella. 

Mitattu mustan pisteen kasvu on tässä noin 15%. Vihreä alue kuvaa pisteen kasvun keskihajontaa kunkin prosentuaalisen peiton kohdalla. Kasvu on suurinta noin 50 %:n peiton alueella ja pienenee sekä vaaleata päätä (K = 0 %) että tummaa päätä (K = 100 %)kohti mentäessä. 


Jos kuvan sävyjakuma on yläkuvan kaltainen kuvaruudulla, niin paperille painettuna se olisi alakuvan kaltainen.


Tilanne havainnollistettuna vielä harmaakiilan avulla. Ylempänä sävyjakauma kuvaruudulla, alempana saman kuvan sävyjakauma, kun se painetaan paperille. Keskisävyt tummenevat pisteen kasvun johdosta eniten. 



Ongelman ratkaisu on periaatteessa helppo. Pienennetään pistekokoa sopivasti, niin saadaan painettuna sellainen sävyjakauma kuin toivotaan.  Kun kuva kuvaruudulla näyttää etenkin keskisävyjen suhteen jo liian vaalealta, niin se tulostuu paperille mustan pisteen kasvun johdosta toivotun sävyisenä. 

Sama vielä harmaakiilan avulla havainnollistettuna.


Vaikuttaa helpolta kuin heinänteko. Sitä se ei kuitenkaan aina ole. Koitan selvittää asiaa niin, kuin minä olen sen ymmärtänyt ja kokenut. Voin olla jossain kohtaa väärässä tai ihan kokonaan metsässä. Osaavammat tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevat saavat vapaasti korjata.

Photoshopissa Working Space tarkoittaa sitä väriavaruutta, missä kuvaa kuvaruudulla käsitellään. Harmaasävykuvissahan ei ole väriä, joten niissä tämä työskentlyavaruus on 15% pisteen kasvu. Miten se otetaan kuvassa huomioon, sitä en suoraan sanoen tiedä. En löytänyt siihen vastausta netistä ahkerallakaan hakemisella. Sen sijaan useita kanssani yhtä sormi suussa olevia. 


Näin kuitenkin kuvan tallensin. Kodassa Color siihen löydään ikään kuin leima päälle, että tämä tiedosto sisältää 15% mustan pisteen kasvun profiilin. Jos kuva jostain syystä painettaisiinkin vaikka huokoiselle sanomalehtipaperille, niin sen pisteen kasvun prosenttiluku pitäisi muuttaa 30:ksi. 







Uusi profiili tehdään joko Assign profile, jolloin kuvan pikseleiden arvot eivät muutu. Kuvaa tallennettaessa tietysti laitetaan ruksi kohtaan, jossa kerrotaan painettaessa huomioon otettava pisteen kasvu.



Toinen vaihtoehto on konvertoida kuva niin, että kuvan pikseleiden arvot muuttuvat pisteenkasvun edellyttämällä tavalla. Nyt ei tietenkään laiteta ruksia profiilin kohtaan, koska silloin pisteen kasvu otettaisiin huomioon kaksi kertaa ja kuvasta tulisi aivan liian vaalea.

Suoraan sanoen en tiedä lainkaan, onko tässä yhteydessä konvertointimenetelmästä mitään iloa. Nyt ollaan 30% pisteenkasvun vankeja eikä tiedostossa ole edes tietoa pisteenkasvusta.

Käytän siis kuvaa jossa profiili on leimana kuvassa (embed) ja vien sen InDesign taitto-ohjelmaan, koska taitan itse kirjan. Kiusallista kyllä InDesignissa ei ole lainkaan harmaasävy-väritilaa. En tiedä miksei. Joten käytän Europe prepess 3 asetuksia siten, että puutteista kysellään.

Ylempänä kuva InDesignin taittosivulla ja alempana siihen suhteutettuna, millaiselta se näyttää ohjelman simuloidessa painokuvaa. Painokuva on harmaampi ja vähemmän sävyjä sisältävä kuin kuvaruutukuva. Nyt minulla on kuitenkin jonkinlainen näköhavainto siitä, miltä kuva tulee kirjassa näyttämään (tosin juuri tätä kuvaa ei kirjassa ole).

Tämän jälkeen exporttaan tiedoston PDF-muotoon. Koska kirja painetaan pelkällä mustalla, niin nyt CMYK-muodossa oleva PDF pitää kääntää vielä harmaasävyksi Acrobatilla. Minulla on sen verran vanha versio InDesignista, että tämä konversio ei ole siinä mahdollista. Koepainoksessa tämä viimeinen vaihe jäi tekemättä ja tulos on osin sutta ja sekundaa.

Aika paljon teknisiä seikkoja pitää hallita, vaikka kyseessä on "vain" harmaasävyisen kirjan kuvittaminen. En ole ollenkaan varma, että olen osannut tehdä kaiken niin kuin pitää. Toisen painoksen pitäisi olla viikon päästä kotiin kuljetettuna. Odotan tulosta jännityksellä enkä ole lainkaan varma onnistumisesta.

Palataan teemaan, kunhan olen saanut kirjan käsiini.

Sunday, 2 October 2016

Kirjan kuvia säätämässä


Olen tekemässä valokuvakirjaa isäni 50- ja 60-luvuilla ottamista mv-valokuvista. Kun kuvat ovat varsin hyvälaatuisia sekä teknisesti että sisällöltään,  toivoisin tietysti niiden toistuvan mahdollisimman hyvin painotuotteessa. Tässä valotan vähän kirjaan tuleviin valokuviin liittyvää problematiikkaa ja miten minä olen yrittänyt ratkaista niitä. Tapoja ratkaista näitä ongelmia on varmaan monia. Tämä on minun tyylini.



Kuvien toivoisin toistuvan kirjan sivuilla vasemmanpuoleisen kuvan tavoin, mutta todellisuus on oikeapuoleinen. Kirjan vedoskappaleen sivulla oleva kuva on paljon valjumpi, sävyttömämpi ja vähemmän terävä kuin vasemmalla vertailuna olevan hyvälaatuinen mustesuihkuvedos. Mistä näin suuri ero johtuu?


Painetun kuvan laatu riippuu oleellisesti siitä, millä laitteella se on tulostettu ja millaiselle paperille. 

1. Tavallinen pöytälaser vähän paremmalle paperille. Lasertuloste perustuu staattiseen sähköön ja siinä on aina enemmän tai vähemmän "roiskeita".
2. Digipainon mv-kuva yhdellä värillä. Yksi roisketäplä on painojauheen rakeen kokoinen. Digipainossakin on aina roiskeita, mutta hyvässä tulosteessa niin vähän, että paljaalla silmällä ei erota offset-tulosteesta.
3. Offset-tulosteen valokuva hyvälaatuiselle painopaperille.
4. Tavallisen aikakauslehden (Suomen Kuvalehti) mv-kuva väreillä painettuna.
5. Parempilaatuinen aikakauslehti (Kamera-lehti). Resoluutiokin on vähän suurempi kuin edellisessä.
6. Muistesuihkuprintteri (Canon Pixma 4850). Stokastinen rasteri ja todella pienet rasteripisteet. Keltaisen osavärin pisteet näyttävät olevat suurempia kuin syaanin ja magentan.


Suurennokset tehty Lidlistä (!) impulssiostoksena hankitulla mikroskoopilla. Kaikki kuvat ovat harmaasävyvalokuvia, vaikka alarivissa olevat onkin painettu CMYK-väreillä. Suurennokset ovat kohtuullisen vaaleista kohdista kuvaa, jotta pisteen koko ja rasterin tiheys näkyisi selvästi. Kuvan leveys vastaa noin 0,6 mm:ä.

Mikroskooppikuvaa ylempänä olevan kuvan vasen puoli on siis mikroskooppikuvan numero 6 ja kirjan sivulla oleva kuva numero 2. 

Kun kustannan kirjani ihan pelkästään omasta kukkarostani, niin joudun myös miettimään kustannuksia ihan eri tavalla kuin sellainen, jolla on jonkun toisen "piikki auki". Siksi päädyin tyytymään sävyalaltaan vaatimattomampaan versioon kuin oli mahdollista. 

Neliväripainossa päästään paljon parempaan dynamiikkaan kuin yhden painatuksen mv-tulostuksella. Usean harmaasävyisen musteen käytöstä minulla ei ole kokemusta eikä näkemystä, mutta varmaan sillä parempi lopputulos saavutetaan kuin pelkällä yhdellä värillä. Myös värivirhe eliminoituu, mikä monesti haittaa CMYK-väreillä painettua harmaasävykuvaa.


Näissä kuvissa näkyy hyvin maksimi-mustan erot eri tavalla painetuissa kuvissa. Vasemmalla ylhäällä Suomen Kuvalehden kuva, jossa naisen tumman hameen varjopuoli on niin musta kuin sillä painoprosessilla saa aikaiseksekseen. Sen vieressä Kamera-lehdestä leikattu Seppo Saveksen Borneon kuva, jonka tausta on sysimusta. Molempien kuvien alapuolella on kirjasta leikattu kohta, jossa oleva musta on sen painotekniikan syvin musta. Erot ovat suuret. Ylemmät kuvat on painettu 4-väritekniikalla, alemmat pelkällä mustalla. 


Pinnan tummuudelle on matemaattinen arvokin. Sitä kutsutaan densiteetiksi. Sen matemaattinen lauseke on log(I0/I1), missä I0 on tulevan pintaan tulevan valon intensiteetti ja I1 on siitä heijastuvan (oikeammin siroavan, mutta ei puututa siihen nyt) valon intensiteetti. 

Minulla ei ollut tähän hätään densitometria käytössä, mutta kuuluun niin vanhaan fotaripolveen, että minulla on Kodakin sininen Professional Photoguide, ns. apinakirja, jossa on harmaakiila 0,3 densiteettiarvojen välein. Vertaamalla tulosteen tumminta kohtaa siihen nähdään, että kirjani kuvien maksimidensiteetti on d-max aika tarkkaan 1,3. Siis pintaan tulevan valon intensiteetti on 10^1,3 = 20 kertaa niin suuri kuin siitä heijastuvan valon intensiteetti. Prosentteina noin 5% valosta heijastuu. 

Kuvassa olevat prosenttiarvot ovat mustanpeittoprosentteja, joten niitä ei pidä sekoittaa denstiteettiarvoista saataviin tulevan ja heijastuvan valon suhteen prosenttilukuihin. Olen vielä vaalentanut hieman yllä olevaa kuvaa. Olennaista siinä on se, että painokuvan ja 1,3 densiteettiä vastaavan mustan arvot ovat samat.  Peittoprosentiti 93 ja 96 vastaavat densiteettejä 1,6 ja 1,9. 

Neliväritulosteen d-max samalla tavalla selvitettynä näyttäisi olevan 1,7. Kun densiteettiero 0,3 vastaa yhtä aukkoarvoa, niin valokuvaajille tutummin termein hyvän 4-väritulosteen maksimimusta on noin 1,3 aukkoa mustempi kuin 1-väritulosteen. Eron havaitsee sokea Reettakin. Saatikka sitten mustesuihkutulosteen ja 1-väripainokuvan välisen eron, kun valokuvalaatuisen mustesuihkutulosteen d-max on yli 2. 

Kun köyhän on oltava nöyrä ja tyydyttävä vähän vaatimattomampaan mustumaan, mikä vielä on ongelmana? No se, että olisihan se mukava tietää jo kuvaa kuvaruudulla väsätessään, miltä se tulee painettuna näyttämään. 


Phtoshopissa on kätevä toiminto, jolla voi simuloida painotuotetta, kun kuvalle on annettu oikea tulostusprofiili. Se toimii tietysti vain silloin, kun kuvaruutu on muuten säädetty kontrastiltaan oikeaksi. Minä esimerkiksi olen säätänyt kuvaruutuni aika tummaksi, koska työskentelen iltaisin aika hämärässä tilassa. Oikeaoppiset voivat saada tästä näppylöitä, mutta se on heidän murheensa. 

Yllä olevia kuvia pitää katsoa suhteessa toisiinsa.Vasemmanpuoleinen on kuvaruutukaappaus kuvaruudun ollessa normaalinäytön tilassa. Keskimmäinen on kuva esikatselutilassa (proof) profiilin ollessa Coated Fogra39, mikä vastaa siis päällystettyä kiiltävää paperia. Sen sävyala on kuitenkin liian iso kirjassa oleviin kuviin verrattuna. Kun mittasin valotusmittarilla puoliksi mustaa ja valkoista sisältävän pinnan valoisuuden esikatselutilassa, niin sain tulokseksi vähän yli viiden aukkoarvon eron mustan ja valkoisen välillä. Esikatselu toimii siis hyvin 4-väritulosteelle, jonka dynamiikka, siis vaaleimman ja tummimman kohdan densiteettien ero on noin 1,6, mikä vastaa juuri noin 5,3 aukkoarvon eroa. Valkoisen päällystetyn kiiltävän paperin densiteetti on noin 0,1. 

Yksiväritulostetta ajatellen esikatselukuva antaa siis liian hyvän tuloksen. Mutta kun vähän "huijaan" ja käytänkin päällystämätöntä paperia profiilina (Uncoated Fogra29), niin esikatselun sävyala supistuukin noin neljään aukkoarvoon, mikä sopii hyvin kirjan kuvien sävyalan kanssa. Kun viimeistelen kuvan esikatselutilan ollessa päällä voin aika hyvin päätellä, millaiselta kuva tulee näyttämään painettuna. OIkeanpuoleisin kuva vastaa siis yhdellä painovärillä tehtyä mv-kuvaa ja tietysti taas suhteessa kahteen muuhun. Miltä painokuva "ihan oikeasti näyttää", sehän riippuu valaistuksesta. Kirkaassa valossa vaaleammalta ja vähässä valossa tummemmalta. Sen sijaan kuvan sävyala ei riipu valaistuksen voimakkuudesta.


Oikealla harmaasävykuvan valkoinen ja musta suhteessa kuvaruutukuvaan, kun profiili on Uncoated Fogra29 ja kuvaruutu on muutenkin säädetty. Esimerkiksi minulla kuvaruudun kontrasti kuvankäsittelyssä on 100:1, kun se pelikoneissa on tyypillesesti säädetty suhteeseen 1000:1. Sellaisella näytöllä kuvankäsittely painokuvan tarpeita ajatellen on täysin mahdotonta.


Vielä on olemassa yksi keino (eikä se ole edes viimeinen). Minulla on tavallinen laserprintteri, jonka tulostusjälki kiiltävälle päällystetylle paperille oli mikroskooppikuvassa. Kun tulostan kirjan pdf-tiedostosta sillä, niin kuvien sävyt on lähes identtiset kirjan kuvien kanssa. Vasemmalla laser-printterin tuloste, oikealla vastaava sivu kirjassa.

Voilá. Voin siis otta tarkistusvedoksia omalla laserilla ja katsoa sävyt kuntoon sillä tarkkuudella, mitä tämän projektin kuvilta voi ylipäänsä vaatia. Koko ajanhan on syytä pitää mielessä, että nyt ei olla tekemässä taidepainatusta, vaan kirjaa, jossa on suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia aika rajalliseen sävyalaan puristettuina.

Tässä olen kertonut, miten minä olen toiminut näissä reunaehdoissa. Jollain voi olla toisenlaiset menetelmät käytössään. Niistäkin olisi ihan mielenkiintoista kuulla.