Sunday, 8 January 2017

Ennakollinen näkemys

Laitanpa tässä vielä taannehtivan näkemyksen siitä, miten Sannin ”ennakollinen näkemys” oikein syntyi.

Tämä prosessi lähti liikkeelle siitä, kun Olli Rehn ja Sanni Grahn-Laasonen väläyttivät loppukesällä mahdollisuutta antaa Guggenheimille 40 milliä ”vivuttavaa rahoitusta”.  Kaimapoika Soini torppasi tämän nopeasti ja hitaasti.

”Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini (ps.) torppaa jälleen ajatuksen, että Guggenheimin taidemuseolle annettaisiin valtion rahaa.

– Keskusta ja kokoomus palaavat Guggenheimin valtionrahoitukseen, vaikka useasti on toisin sovittu. Rahaa ei hankkeelle tule. Siitä ei edes budjettiriihessä keskustella. Olli Rehn ja Sanni Grahn-Laasonen lyövät löylyä kylmään kiukaaseen, Soini kirjoittaa blogissaan.”

Tämä jäi nähtävästi korpeamaan Sannia. En ihmettele lainkaan, ainakin minua harmittaisi, jos olisi ollut pölyrätin osassa pöytää pyyhittäessä. Kokemattomuudestaan tai jostain muusta syystä johtuen hän ei tajunnut, että Guggenheimin valtionrahoitus on Soinille hallituskysymys. Ei Sipilä voinut kaataa hallitusta Guggenheimiin.

Parin kuukauden kuluttua tuli imperiuminvastaisku. Sanni ilmoitti jämäkästi: ” ’Timo Soini ja perussuomalaiset ei sitä päätä. Siitä mitkä museot tulee valtionosuuden piiriin tai millaisia kulttuuriavustuksia myönnetään, niin se on kulttuuriministerin päätös’, Grahn-Laasonen sanoo MTV Uutisille”.

No sehän on totta. Tosin toisin kuin mm. meikäläisen FB-sivuilla esitettiin, valtionosuuden piiriin pääseminen ei ole suinkaan automaatio ehdot täyttäville museoille, vaan ”Päätös museon hyväksymisestä valtionosuuden piiriin tehdään kunkin vuoden marraskuun loppuun mennessä. Ministeriö hyväksyy museon valtionosuuden piiriin valtion talousarvion asettamissa rajoissa. Valtionosuuden edellytykset täyttäviä uusia museoita voidaan siis hyväksyä valtionosuuden piiriin vain rajoitetusti ja hakijan tulee varautua useamman vuoden odotukseen valtionosuuden saamiseksi”.

Nyt herää tietysti kysymys, mikä sai Grahn-Laasosen tulemaan varta vasten esille kertomaan MTV:n uutisille tämän itsestään selvyyden ”ennakollisena näkemyksenä”. Etenkin kun valtionosuus voi kohdistua vain ehdot täyttävän museon toimintamenoihin, ei rakennuskustannuksiin. Museo ei missään tapauksessa olisi valmis ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja, jolloin kulttuuriministeri voisi olla vaikka Timo Soini itse. Silloin varmaan Millwall FC perustaisi Helsinkiin farmijoukkueen ja sille rakennettaisiin stadion nykyisen Etelärannan parkkipaikan kohdalle.

Edellisen kappaleen loppu on tietysti vain meikäläisen ennakollinen näkemys. Seuraavakin on spekulaatiota, kun en ole ollut kärpäsenä katossa, kun vallan kabineteissa on juonittu.

Oletan, että Milttonin viestintätoimisto, Sanni Grahn-Laasonen ja apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen. Jotain tarttis tehdä, muuten koko projekti menee reisille. Olisiko joku, kuten Pena Kummelin pääministeri-sketseissä, vetänyt ässän hihasta ihan viime metreillä? Sanni antaa ennakollisen näkemyksen VOS-tuesta ja se kirjataan Viljasen esitykseen tulopuolelle. Sen verran epämääräisesti, että sen voi tulkita yhtä hyvin varmaksi tuloksi kuin epävarmaksi saatavaksi, mitä se tietenkin olisi ollut.

Valtuusto ei sitten tarttunut tähän kuten ei muihinkaan esityksessä olleisiin syötteihin. Koukut olivat liian selvästi näkyvissä reilulle enemmistölle. Tosin kiimaisimmat Guggis-fanit valtuustossa olisivat nielaisseet jo ensimmäisen viiden vuoden takaisen esityksen sen enempää kyselemättä talouden perään.




Saturday, 17 December 2016

Orivesi ennen ja nyt

Huom. Hesarissa mainittuun juttuun Betlehemin tähdestä pääse alla olevasta linkinstä.

http://timosuvanto.blogspot.fi/2014/12/betlehemin-tahti.html

Aloitan uuden Orivesi-projektin, jossa tarkoitukseni on tehdä hiirellä liikuteltavia ennen-jälkeen-liukukuvia Orivedeltä. Otan mielelläni vastaan digitoituja vanhoja valokuvia eri puolilta Orivettä. Digikameralla otetut reprokuvat käyvät hyvin. Käyn sitten kuvaamassa kyseisen paikan suunnilleen samana vuodenaikana nykyisessä tilassaan. Kuvia voi lähetellä minulle osoitteella timo.suvanto@kolumbus.fi

Aloituskuvana vanha kartoitusvalokuva sodan ajalta, luultavasti vuodelta 1940 (tarkistavan vielä) ja vertailukuvana Google-Mapsin tuorein kuva. Kuvien perspektiivit ovat hieman erilaiset, josta syystä kiintopisteitä ei ainakaan  minun taidoillani saatu joka kohdassa ihan päällekkäin. Hyviä kiintopisteitä ovat jotkut tiet, etenkin rautatie, Opiston tekolampi ja Suojan urheilukenttö. Kuvasta käy kuitenkin hyvin ilmi sekä asutuksen että tieverkon leviäminen Orivedellä 76 vuoden aikana.

Kuvapari on sama kuin kirjassani Lapsuuteni Orivesi. Tietokone vain tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella molempia kuvia päällekäin.

Saturday, 15 October 2016

Mustan pisteen kasvu

Tein juuri kirjan, jonka kuvitus koostui pelkästään harmaasävykuvista. Kuvia käsitellessäni ja niitä painovalmiiseen PDF-tiedostoon ladatessani jouduin pohtimaan myös käsitettä mustan pisteen kasvu. 

Perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Kun painoväri leviää hieman painoalustalla, niin tietyn kokoiseksi tarkoitetusta pisteestä tuleekin hieman suurempi. Kasvu ilmaistaan prosentteina ja se on suurimmillaan keskisävyillä eli noin 50 %:n peiton alueella. 

Mitattu mustan pisteen kasvu on tässä noin 15%. Vihreä alue kuvaa pisteen kasvun keskihajontaa kunkin prosentuaalisen peiton kohdalla. Kasvu on suurinta noin 50 %:n peiton alueella ja pienenee sekä vaaleata päätä (K = 0 %) että tummaa päätä (K = 100 %)kohti mentäessä. 


Jos kuvan sävyjakuma on yläkuvan kaltainen kuvaruudulla, niin paperille painettuna se olisi alakuvan kaltainen.


Tilanne havainnollistettuna vielä harmaakiilan avulla. Ylempänä sävyjakauma kuvaruudulla, alempana saman kuvan sävyjakauma, kun se painetaan paperille. Keskisävyt tummenevat pisteen kasvun johdosta eniten. 



Ongelman ratkaisu on periaatteessa helppo. Pienennetään pistekokoa sopivasti, niin saadaan painettuna sellainen sävyjakauma kuin toivotaan.  Kun kuva kuvaruudulla näyttää etenkin keskisävyjen suhteen jo liian vaalealta, niin se tulostuu paperille mustan pisteen kasvun johdosta toivotun sävyisenä. 

Sama vielä harmaakiilan avulla havainnollistettuna.


Vaikuttaa helpolta kuin heinänteko. Sitä se ei kuitenkaan aina ole. Koitan selvittää asiaa niin, kuin minä olen sen ymmärtänyt ja kokenut. Voin olla jossain kohtaa väärässä tai ihan kokonaan metsässä. Osaavammat tai ainakin sellaisiksi itsensä kuvittelevat saavat vapaasti korjata.

Photoshopissa Working Space tarkoittaa sitä väriavaruutta, missä kuvaa kuvaruudulla käsitellään. Harmaasävykuvissahan ei ole väriä, joten niissä tämä työskentlyavaruus on 15% pisteen kasvu. Miten se otetaan kuvassa huomioon, sitä en suoraan sanoen tiedä. En löytänyt siihen vastausta netistä ahkerallakaan hakemisella. Sen sijaan useita kanssani yhtä sormi suussa olevia. 


Näin kuitenkin kuvan tallensin. Kodassa Color siihen löydään ikään kuin leima päälle, että tämä tiedosto sisältää 15% mustan pisteen kasvun profiilin. Jos kuva jostain syystä painettaisiinkin vaikka huokoiselle sanomalehtipaperille, niin sen pisteen kasvun prosenttiluku pitäisi muuttaa 30:ksi. 







Uusi profiili tehdään joko Assign profile, jolloin kuvan pikseleiden arvot eivät muutu. Kuvaa tallennettaessa tietysti laitetaan ruksi kohtaan, jossa kerrotaan painettaessa huomioon otettava pisteen kasvu.



Toinen vaihtoehto on konvertoida kuva niin, että kuvan pikseleiden arvot muuttuvat pisteenkasvun edellyttämällä tavalla. Nyt ei tietenkään laiteta ruksia profiilin kohtaan, koska silloin pisteen kasvu otettaisiin huomioon kaksi kertaa ja kuvasta tulisi aivan liian vaalea.

Suoraan sanoen en tiedä lainkaan, onko tässä yhteydessä konvertointimenetelmästä mitään iloa. Nyt ollaan 30% pisteenkasvun vankeja eikä tiedostossa ole edes tietoa pisteenkasvusta.

Käytän siis kuvaa jossa profiili on leimana kuvassa (embed) ja vien sen InDesign taitto-ohjelmaan, koska taitan itse kirjan. Kiusallista kyllä InDesignissa ei ole lainkaan harmaasävy-väritilaa. En tiedä miksei. Joten käytän Europe prepess 3 asetuksia siten, että puutteista kysellään.

Ylempänä kuva InDesignin taittosivulla ja alempana siihen suhteutettuna, millaiselta se näyttää ohjelman simuloidessa painokuvaa. Painokuva on harmaampi ja vähemmän sävyjä sisältävä kuin kuvaruutukuva. Nyt minulla on kuitenkin jonkinlainen näköhavainto siitä, miltä kuva tulee kirjassa näyttämään (tosin juuri tätä kuvaa ei kirjassa ole).

Tämän jälkeen exporttaan tiedoston PDF-muotoon. Koska kirja painetaan pelkällä mustalla, niin nyt CMYK-muodossa oleva PDF pitää kääntää vielä harmaasävyksi Acrobatilla. Minulla on sen verran vanha versio InDesignista, että tämä konversio ei ole siinä mahdollista. Koepainoksessa tämä viimeinen vaihe jäi tekemättä ja tulos on osin sutta ja sekundaa.

Aika paljon teknisiä seikkoja pitää hallita, vaikka kyseessä on "vain" harmaasävyisen kirjan kuvittaminen. En ole ollenkaan varma, että olen osannut tehdä kaiken niin kuin pitää. Toisen painoksen pitäisi olla viikon päästä kotiin kuljetettuna. Odotan tulosta jännityksellä enkä ole lainkaan varma onnistumisesta.

Palataan teemaan, kunhan olen saanut kirjan käsiini.

Sunday, 2 October 2016

Kirjan kuvia säätämässä


Olen tekemässä valokuvakirjaa isäni 50- ja 60-luvuilla ottamista mv-valokuvista. Kun kuvat ovat varsin hyvälaatuisia sekä teknisesti että sisällöltään,  toivoisin tietysti niiden toistuvan mahdollisimman hyvin painotuotteessa. Tässä valotan vähän kirjaan tuleviin valokuviin liittyvää problematiikkaa ja miten minä olen yrittänyt ratkaista niitä. Tapoja ratkaista näitä ongelmia on varmaan monia. Tämä on minun tyylini.



Kuvien toivoisin toistuvan kirjan sivuilla vasemmanpuoleisen kuvan tavoin, mutta todellisuus on oikeapuoleinen. Kirjan vedoskappaleen sivulla oleva kuva on paljon valjumpi, sävyttömämpi ja vähemmän terävä kuin vasemmalla vertailuna olevan hyvälaatuinen mustesuihkuvedos. Mistä näin suuri ero johtuu?


Painetun kuvan laatu riippuu oleellisesti siitä, millä laitteella se on tulostettu ja millaiselle paperille. 

1. Tavallinen pöytälaser vähän paremmalle paperille. Lasertuloste perustuu staattiseen sähköön ja siinä on aina enemmän tai vähemmän "roiskeita".
2. Digipainon mv-kuva yhdellä värillä. Yksi roisketäplä on painojauheen rakeen kokoinen. Digipainossakin on aina roiskeita, mutta hyvässä tulosteessa niin vähän, että paljaalla silmällä ei erota offset-tulosteesta.
3. Offset-tulosteen valokuva hyvälaatuiselle painopaperille.
4. Tavallisen aikakauslehden (Suomen Kuvalehti) mv-kuva väreillä painettuna.
5. Parempilaatuinen aikakauslehti (Kamera-lehti). Resoluutiokin on vähän suurempi kuin edellisessä.
6. Muistesuihkuprintteri (Canon Pixma 4850). Stokastinen rasteri ja todella pienet rasteripisteet. Keltaisen osavärin pisteet näyttävät olevat suurempia kuin syaanin ja magentan.


Suurennokset tehty Lidlistä (!) impulssiostoksena hankitulla mikroskoopilla. Kaikki kuvat ovat harmaasävyvalokuvia, vaikka alarivissa olevat onkin painettu CMYK-väreillä. Suurennokset ovat kohtuullisen vaaleista kohdista kuvaa, jotta pisteen koko ja rasterin tiheys näkyisi selvästi. Kuvan leveys vastaa noin 0,6 mm:ä.

Mikroskooppikuvaa ylempänä olevan kuvan vasen puoli on siis mikroskooppikuvan numero 6 ja kirjan sivulla oleva kuva numero 2. 

Kun kustannan kirjani ihan pelkästään omasta kukkarostani, niin joudun myös miettimään kustannuksia ihan eri tavalla kuin sellainen, jolla on jonkun toisen "piikki auki". Siksi päädyin tyytymään sävyalaltaan vaatimattomampaan versioon kuin oli mahdollista. 

Neliväripainossa päästään paljon parempaan dynamiikkaan kuin yhden painatuksen mv-tulostuksella. Usean harmaasävyisen musteen käytöstä minulla ei ole kokemusta eikä näkemystä, mutta varmaan sillä parempi lopputulos saavutetaan kuin pelkällä yhdellä värillä. Myös värivirhe eliminoituu, mikä monesti haittaa CMYK-väreillä painettua harmaasävykuvaa.


Näissä kuvissa näkyy hyvin maksimi-mustan erot eri tavalla painetuissa kuvissa. Vasemmalla ylhäällä Suomen Kuvalehden kuva, jossa naisen tumman hameen varjopuoli on niin musta kuin sillä painoprosessilla saa aikaiseksekseen. Sen vieressä Kamera-lehdestä leikattu Seppo Saveksen Borneon kuva, jonka tausta on sysimusta. Molempien kuvien alapuolella on kirjasta leikattu kohta, jossa oleva musta on sen painotekniikan syvin musta. Erot ovat suuret. Ylemmät kuvat on painettu 4-väritekniikalla, alemmat pelkällä mustalla. 


Pinnan tummuudelle on matemaattinen arvokin. Sitä kutsutaan densiteetiksi. Sen matemaattinen lauseke on log(I0/I1), missä I0 on tulevan pintaan tulevan valon intensiteetti ja I1 on siitä heijastuvan (oikeammin siroavan, mutta ei puututa siihen nyt) valon intensiteetti. 

Minulla ei ollut tähän hätään densitometria käytössä, mutta kuuluun niin vanhaan fotaripolveen, että minulla on Kodakin sininen Professional Photoguide, ns. apinakirja, jossa on harmaakiila 0,3 densiteettiarvojen välein. Vertaamalla tulosteen tumminta kohtaa siihen nähdään, että kirjani kuvien maksimidensiteetti on d-max aika tarkkaan 1,3. Siis pintaan tulevan valon intensiteetti on 10^1,3 = 20 kertaa niin suuri kuin siitä heijastuvan valon intensiteetti. Prosentteina noin 5% valosta heijastuu. 

Kuvassa olevat prosenttiarvot ovat mustanpeittoprosentteja, joten niitä ei pidä sekoittaa denstiteettiarvoista saataviin tulevan ja heijastuvan valon suhteen prosenttilukuihin. Olen vielä vaalentanut hieman yllä olevaa kuvaa. Olennaista siinä on se, että painokuvan ja 1,3 densiteettiä vastaavan mustan arvot ovat samat.  Peittoprosentiti 93 ja 96 vastaavat densiteettejä 1,6 ja 1,9. 

Neliväritulosteen d-max samalla tavalla selvitettynä näyttäisi olevan 1,7. Kun densiteettiero 0,3 vastaa yhtä aukkoarvoa, niin valokuvaajille tutummin termein hyvän 4-väritulosteen maksimimusta on noin 1,3 aukkoa mustempi kuin 1-väritulosteen. Eron havaitsee sokea Reettakin. Saatikka sitten mustesuihkutulosteen ja 1-väripainokuvan välisen eron, kun valokuvalaatuisen mustesuihkutulosteen d-max on yli 2. 

Kun köyhän on oltava nöyrä ja tyydyttävä vähän vaatimattomampaan mustumaan, mikä vielä on ongelmana? No se, että olisihan se mukava tietää jo kuvaa kuvaruudulla väsätessään, miltä se tulee painettuna näyttämään. 


Phtoshopissa on kätevä toiminto, jolla voi simuloida painotuotetta, kun kuvalle on annettu oikea tulostusprofiili. Se toimii tietysti vain silloin, kun kuvaruutu on muuten säädetty kontrastiltaan oikeaksi. Minä esimerkiksi olen säätänyt kuvaruutuni aika tummaksi, koska työskentelen iltaisin aika hämärässä tilassa. Oikeaoppiset voivat saada tästä näppylöitä, mutta se on heidän murheensa. 

Yllä olevia kuvia pitää katsoa suhteessa toisiinsa.Vasemmanpuoleinen on kuvaruutukaappaus kuvaruudun ollessa normaalinäytön tilassa. Keskimmäinen on kuva esikatselutilassa (proof) profiilin ollessa Coated Fogra39, mikä vastaa siis päällystettyä kiiltävää paperia. Sen sävyala on kuitenkin liian iso kirjassa oleviin kuviin verrattuna. Kun mittasin valotusmittarilla puoliksi mustaa ja valkoista sisältävän pinnan valoisuuden esikatselutilassa, niin sain tulokseksi vähän yli viiden aukkoarvon eron mustan ja valkoisen välillä. Esikatselu toimii siis hyvin 4-väritulosteelle, jonka dynamiikka, siis vaaleimman ja tummimman kohdan densiteettien ero on noin 1,6, mikä vastaa juuri noin 5,3 aukkoarvon eroa. Valkoisen päällystetyn kiiltävän paperin densiteetti on noin 0,1. 

Yksiväritulostetta ajatellen esikatselukuva antaa siis liian hyvän tuloksen. Mutta kun vähän "huijaan" ja käytänkin päällystämätöntä paperia profiilina (Uncoated Fogra29), niin esikatselun sävyala supistuukin noin neljään aukkoarvoon, mikä sopii hyvin kirjan kuvien sävyalan kanssa. Kun viimeistelen kuvan esikatselutilan ollessa päällä voin aika hyvin päätellä, millaiselta kuva tulee näyttämään painettuna. OIkeanpuoleisin kuva vastaa siis yhdellä painovärillä tehtyä mv-kuvaa ja tietysti taas suhteessa kahteen muuhun. Miltä painokuva "ihan oikeasti näyttää", sehän riippuu valaistuksesta. Kirkaassa valossa vaaleammalta ja vähässä valossa tummemmalta. Sen sijaan kuvan sävyala ei riipu valaistuksen voimakkuudesta.


Oikealla harmaasävykuvan valkoinen ja musta suhteessa kuvaruutukuvaan, kun profiili on Uncoated Fogra29 ja kuvaruutu on muutenkin säädetty. Esimerkiksi minulla kuvaruudun kontrasti kuvankäsittelyssä on 100:1, kun se pelikoneissa on tyypillesesti säädetty suhteeseen 1000:1. Sellaisella näytöllä kuvankäsittely painokuvan tarpeita ajatellen on täysin mahdotonta.


Vielä on olemassa yksi keino (eikä se ole edes viimeinen). Minulla on tavallinen laserprintteri, jonka tulostusjälki kiiltävälle päällystetylle paperille oli mikroskooppikuvassa. Kun tulostan kirjan pdf-tiedostosta sillä, niin kuvien sävyt on lähes identtiset kirjan kuvien kanssa. Vasemmalla laser-printterin tuloste, oikealla vastaava sivu kirjassa.

Voilá. Voin siis otta tarkistusvedoksia omalla laserilla ja katsoa sävyt kuntoon sillä tarkkuudella, mitä tämän projektin kuvilta voi ylipäänsä vaatia. Koko ajanhan on syytä pitää mielessä, että nyt ei olla tekemässä taidepainatusta, vaan kirjaa, jossa on suhteellisen hyvälaatuisia valokuvia aika rajalliseen sävyalaan puristettuina.

Tässä olen kertonut, miten minä olen toiminut näissä reunaehdoissa. Jollain voi olla toisenlaiset menetelmät käytössään. Niistäkin olisi ihan mielenkiintoista kuulla.

Thursday, 15 September 2016

Liian iso ollakseen totta


Norjalaisen valokuvaajan Audun Rikardsenin hienoa  otosta miekkavalaasta on epäilty "photoshopatuksi". Onhan se kuvassa yhtä iso kuin kalastajatroolari veden yläpuolella. Sitä paitsi hyppäävä susikin oli kesy, puhumattakaan muinaisesta täytetystä sudesta. Maailma on vääryyttä ja viekkautta täynnä.

On selvää, että miekkavalas on paljon pienempi kuin takana oleva kalastusalus. Sen sijaan pinnan alla olevan valaan ja pinnan päällä olevan laivan keksinäisistä etäisyyksistä kameraan nähden ei pelkän kuvan perusteella pysty sanomaan juuri mitään. Oikeastaan vain päättelemään, että valas ei voi olla kovin kaukana kamerasta, koska se näkyy vielä aika selvästi. Vaakasuora näkyvyys meressä heti pinnan alla on tyypillisesti noin 20 metriä, mutta se voi olosuhteista riippuen olla paljon lyhempikin. Näkyvyys tarkoittaa sitä etäisyyttä, josta ns. Secchi-kiekko näkyy. Väreiltään se sattuu muistuttamaan  miekkavalasta.


Vedessä olevan kohteen etäisyyttä näin kuvattuna on vain miltein mahdotonta arvioida, jos ei ole jotain mihin sitä verrataan. Kuvassa vedellä taytetyn astian takareunassa oleva pilli on  yhtä lähellä ilmassa, yläpinnan läpi näkysessään ja astian sivuseinän läpi näkyessään. Silmälle ne näyttävät olevan eri etäisyyksillä kussakin kolmessa tilanteessa.


Kun tämä George Silkin hieno valokuva kauriista ja taimenesta julkaistiin vuonna 1961, niin Photoshoppia ei vielä ollut. Onneksi, koska varmaan joku olisi epäillyt kuvan aitoutta. Eihän taimen voi millän olla isompi kuin kauris. Ei edes kalavaleissa.


Tietenkin voisi spekuloida, miltä Silkin kuva olisi lopulta näyttänyt, jos siihen aikaan olisi ollut sellaiset mahdollisuudet jälkikäsitellä kuvaa kuin nykyääm. Tässä kuva yhden  Nik Collectionin värisuotiminen läpikäyneenä. Silk saattaa pyöriä haudassaan, mutta Disney varmasti pitäisi tästä versiosta. (Klikkaamalla kuvaa hiirellä voi katsoa kuvat peräkkäin.)


Lifen Library of Photography sarjassa on kertomus Silkin kuvausjärjestelyistä. Tämän mukaan Silk käytti vain yhdeltä seinältä lasista laatikkoa, ei esim. akvaariota, josta olisi tullut haitallisia heijastuksia kameran edessä olevaan lasiin. Sen lisäksi hän lavasti kuvauspaikkaa tavalla, joka saisi varmaan puritaanisimmat luontokuvaajat hyppimään tasajalkaa. "To make this picture he used his knowledge of the way spawning trout react when disturbed: '... I moved some rocks to make the water flow in a way attractive to spawning trout.'"

Linssin ja veden välissä on aina ilmaa, jolloin valo käyttäytyy kuvan osoittamalla tavalla taittuen. Tässä on ajateltu kameran olevan laatikossa, mutta se on epäolennaista. Koska valo taittuu pinnan normaalista poispäin, näkyy kala suuremmassa kulmassa kun mitä se näkyisi, jos valonsäteen tulisivat suoraan objektiiviin. Kala siis näyttää suuremmalta, jolloin se tuntuu olevan lähempänä.

Tuesday, 9 August 2016

Praktisk svenska i praktiken



Koulut alkavat uuden peruskoulun opetussuunnitelman vallitessa. Ruotsin kielen opetus aikaistuu, sillä se alkaa jo peruskoulun kuudennella luokalla. Kaikki eivät ehkä ole sisäistäneet sitä, että tämä tarkoittaa käytännössä opetuksen tapahtuvan monissa paikoin aika diletanttiselta pohjalta, eli etenkin syrjäseuduilla ruotsia lapsille opettavat luokanopettajat, eivät aineenopettajat.

Ilta-Lehti julkaisi asiasta seuraavan uutisentyngän.
"Kun koulut alkavat tällä ja ensi viikolla, alakoulun lukujärjestyksessä on ensi kertaa pakollista ruotsia. Uudessa opetussuunnitelmassa toinen kotimainen kieli alkaa jo kuudennella luokalla.
Ruotsin opetus ei ole vain aikaistunut, vaan myös sen sisältöä on muutettu. Kielioppisääntöjen pänttäämisestä siirrytään suullisempaan suuntaan, kertoo opetusneuvos Terhi Seinä Opetushallituksesta.
– Myös ääntämisen harjoittelu korostuu enemmän kuin aikaisemmin, Seinä sanoo.
Uusi opetussuunnitelma korostaa ilmiöpohjaista oppimista. Kyse on siitä, että taitoja opetellaan enemmän suurina kokonaisuuksina. Ruotsintunnilla se voi näkyä niin, että kuuntelu-, kirjoitus- ja kielioppiharjoitukset kulkevat tiiviimmin yhdessä, eikä niille välttämättä varata omia oppitunteja.
Oppilaat voivat esimerkiksi valita itse aiheita ja artikkeleja, joiden pohjalta tehdään harjoituksia.
– Havainnoidaan maailmaa sen sijaan, että katsotaan kirjasta, mitä sieltä löytyy.
Seinän mukaan tavoitteena on käytännönläheisten ja arjesta kumpuavien asioiden tuominen tunneille sekä vuorovaikutuksen lisääminen.
Osa kylmiltään ruotsinopettajaksi
Suullisen kielitaidon painotus ilahduttaa Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtajaa Kari Jukaraista. Hän muistuttaa, että käsitys omasta kielitaidosta kiteytyy usein juuri puhetaitoon.
– Haluaisin, että jo alakoulusta tulee näitä elämyksiä – että tulisi olo, että minä osaan ja pystyn jotain sanomaan.
Suullisuus voi kuitenkin osassa kouluista kärsiä opettajien taitojen puutteen vuoksi, Jukarainen arvioi. Toisin kuin yläkouluissa, kaikissa alakouluissa ei ole ruotsin aineenopettajia. Luokanopettaja voi joutua opettamaan uudistuksen takia ruotsia kylmiltään. Kunnat järjestelevät itse sen, kuka ruotsia alkaa opettaa.
– Kielioppia on helppo opettaa. Se on turvallinen vaihtoehto, jos opettaja kokee, ettei suullinen kielitaito ole kauhean vahva.
Uudistuksen mahdollisuutena Jukarainen näkee sen, että innostava opettaja voi saada kiinnostuksen kieleen heräämään jo alakoulussa."

Huomioni kiinnittyy uutisen lievään ristiriitaisuuteen.

"Kielioppisääntöjen pänttäämisestä siirrytään suullisempaan suuntaan, kertoo opetusneuvos Terhi Seinä Opetushallituksesta."
"Suullisuus voi kuitenkin osassa kouluista kärsiä opettajien taitojen puutteen vuoksi, Suomen kieltenopettajien liiton puheenjohtaja Kari Jukarainen arvioi. ... Kielioppia on helppo opettaa. Se on turvallinen vaihtoehto, jos opettaja kokee, ettei suullinen kielitaito ole kauhean vahva."
Mitähän tästä pitäisi ajatella poliittisten päättäjien kyvystä tehdä koulutuspoliittisia päätöksiä? En viitsi sanoa, voin joutua syytteeseen vihapuheesta ja kiihotuksesta kansanryhmää (poliittisia pättäjiä) vastaan. Toisaalta hallitusohjelmaan kirjattu vapaamman kielivalinnan kokeilu junnaa paikoillaan, kun "sen kaikkia vaikutuksia ei ole voitu vielä selvittää".
Jukarainen näkee toiveikkaasti, että "innostava opettaja voi saada kiinnostuksen kieleen heräämään jo alakoulussa". Tämä on totta, se on todettu moneen kertaan. Innostava opettaja saa oppilaat vaikka menemään perse edellä puuhun och samma på svenska. Toisaalta koulumaailmassa on ihan riittävästi opettajia, joiden erityisosaamiseen kuuluu viedä viimeinenkin mielenkiinto opettamaansa aineeseen. Leegio laulunopettajia mm. kuuluu tähän joukkoon, minun oma oppikoulunaikainen oli siinä joukossa ihan eturivin miehiä.

Tehokas oppiminen vaatii hyvän motivaation. Minun motivaationi oppia ruotsia oli ylioppilaskirjoitukset. Osasin juuri sellaista kirjallista ruotsia, jolla pärjäsi ylioppilaskokeessa. Siis kieliopin knopit ja sanojen suvut olivat hyvin hallussa, puhuminen oli sitten eri juttu.

Nykyään ruotsi on valinnainen aine ylioppilaskirjoituksissa. Kun Pelkosennimen (kunnassa on vähiten ruotsinkielisiä Suomessa) peruskoulun 5-6 luokanopettaja Janne Juuso aloittaa ruotsin kielen opettamisen luokkansa 6-luokkalaisille "turvallisella kielioppivaihtoehdolla", niin hänellä voi olla haasteellinen homma motivoida oppilaitaan. Jotenkin tuntuu, että vakiomotivaatiot, kuten mahdollisuus löytää ruotsinkielinen tyttö/poikaystävä tai muuttaa isona Närpiöön eivät ehkä pure.

Saturday, 16 July 2016

Guggenheim vs. pakkoruotsi


Suomessa on kaksi asiaa, joita kumpaakin kannatetaan ja vastustetaan suunnilleen yhtä kiihkeästi.  Laadullisesti. Määrällisestikin kannattajien ja vastustajien osuudet ovat suunnilleen samat, 25% ja 75%.  Kohteet ovat Guggenheimin museo ja pakkoruotsi. Kyselyjen mukaan sekä Guggenheimin museota että pakkoruotsia enempi vähempi kannattaa noin 25% ja vastaavasti vastustaa 75%. Hyvin karkeasti jaotellen kannattajat edustavat valtaapitäviä ja vastustajat rupusakkia, eli tavallista tuulipukukansaa.

Selvitettäköön tässä nyt heti aluksi, mistä minä puhun tässä kirjoituksessa. Guggenheimissa on kyse siitä, pitäisikö pytinki rakennus- ja käyttökuluineen kustantaa yhteiskunnan rahoin. Yksityisellä rahalla maksettavaksi aiottu lisenssimaksu on hyttysen ininää muiden kustannusten jyrinän rinnalla. Jos asiassa tehdään myönteinen päätös, niin yhteiskunnan piikki on auki hamaan tulevaisuuteen asti. Pakkoruotsissa taas siitä, pitääkö ruotsin kielen olla kaikille pakollinen oppiaine peruskoulussa. Ei esimerkiksi siitä, mikä on ruotsin kielen asema yleisesti Suomessa.

Pakkoruotsin kiivaimpia puoltajia politiikan raskaasta sarjasta ovat mm. Paavo Lipponen, Martti Ahtisaari tai Jyrki Katainen, joka kaikesta fantastisuudestaan huolimatta kuuluisi minun mielestäni korkeintaan politiikan ylempään höyhensarjaan, ei raskaaseen keskisarjaan, johon hän oman ilmoituksensa mukaan painonsa perusteella kuuluu.
  
Pakkoruotsin kannattajia löytyy kaikista puolueista, kuten myös vastustajia. RKP taitaa olla ainoa lähes puhdas kannattajapuolue ja Persut suunnilleen yhtä puhdas vastustajapuolue. Kovin kiivaasti esiintyviä vastustajia merkittävien poliitikkojen joukosta ei minun silmiini ole osunut. Persujen änkyräsiipeä en laske merkittäviin poliitikkoihin.

Myös Guggenheimia puolletaan ja vastustetaan kaikissa puolueissa. Eniten Guggenheimin ottaminen yhteiskunnan syleilyyn saa kannatusta Kokoomuksessa, vähiten kansan äänitorvena esiintyvissä Persuissa. Poliitikoista myönteisiä lausuntoja Guggenheimin puolesta ovat antaneet mm. Jan Vapaavuori, joka oli jo valmis rahoittamaankin arkkitehtikilpailua valtion varoista, Paavo Lipponen ja Jyrki Katainen. Selkeistä vastustajista vaikutusvaltaisin on varmaan ollut Paavo Arhinmäki ministeriaikoinaan.  

Kun kolmen ässän hallitusta viime vuonna väsättiin, niin olisi luullut ruotsin kielen aseman valtakunnan opetussuunnitelmissa tulleen jonkinmoisella painoarvolla hallitusohjelmaan. Olihan pakkoruotsia eniten vastustanut puolue Persut ensimmäistä kertaa hallituksessa ja sen tiukimpana takuumiehenä tunnettu RKP pitkästä aikaa poissa vallan ytimestä.  Siihen nähden hallitusohjelmaan tehty kirjaus oli aika ympäripyöreä. ”Lisätään ja monipuolistetaan kieltenopiskelua. Käynnistetään alueellinen kokeilu siitä, että aloitetaan vieraan kielen opiskelu jo ensimmäisellä luokalla ja mahdollistetaan alueellinen kokeilu kielivalikoiman laajentamisesta eduskunnan hyväksymän ponnen mukaisesti.”

Mielenkiintoista kyllä hallitusohjelmasta oli jätetty pois Pauli Kiurun eduskunnan hyväksymän ponnen loppu ”… Eduskunta hyväksyi tänä keväällä 2015 Pauli Kiurun (kok.) ponnen, jolla eduskunta kehottaa valtioneuvostoa selvittämään lainsäädännölliset edellytykset alueellisiin kokeiluihin kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua".

Persujen hallituskaipuu ja erityisesti Soinin ministerinälkä oli niin suuri, että tämän enempää tätä kissaa ei haluttu nostaa pöydälle. Itse asiassa monet muutkin ja paljon isommat Persujen ennen vaaleja mouruttamat kollit jäivät lattialle ihmettelemään, että mites tässä nyt näin kävi. Kuten vaikka EU:hun ja maahanmuuttoon liittyvissä kysymyksissä.

Guggenheimista hallitusohjelmassa ei ole riviäkään, mikä onkin varsin ymmärrettävää. Kyseessähän on Helsingin kaupungin ja Guggenheimin välinen hanke, johon otetaan kantaa sitten, jos ja kun sen pakeilta tullaan valtion kukkarolle. Tosin Soini on omassa plokissaan kertonut Grahn-Laasosen olleen jo valmis heittämään 50 miljoonaa euroa Guggenheimille, mutta Persut olisivat torpanneet sen. Grahn-Laasonen ei ole tätä tietoa sen enempää myöntänyt kuin kieltänytkään.

Oma mielenkiintonsa on myös siinä, miten asiat ovat edenneet virkamiesten toimesta. Kun Guggenheimin ensimmäinen tuleminen lanseerattiin vuoden 2012 alussa, niin päätöksenteolla oli tulenpalava kiire. Useammasta suusta vakuuteltiin, että jos päätöstä ei tehdä heti, niin museon perään kuolaavia metropoleja on jonoksiasti Guggenheimin ovia kolkuttamassa.  Nähtävästi kyllästyivät odottamiseen, kun niistä ei ole sen jälkeen mitään kuulunut. Tosin ei kuulunut juuri ennenkään.

Guggenheimin arkkitehtikilpailu ratkesi reilu vuosi sitten. Sen jälkeen on oltu hiljaa kuin kusi sukassa. Korkeintaan on julkaistu pari tilattua "tutkimusta", joiden mukaan Guggenheimin aiheuttaman matkailun lisääntymisen tuoma rahavirta olisi noin 40 miljoonaa euroa vuodessa. Eihän sellainen määrä hynää mahtuisi edes Roope Ankan säiliöön, ei ainakaan pieninä merkitsemättöminä seteleinä.

Ei tarvitse olla kovin syvällinen ajattelija ymmärtääkseen, mistä on kysymys. Virkamieskoneisto, jolle Guggenheim on syystä tai toisesta kovin mieluinen, yrittää saada asian sille myönteiseen poliittiseen päätöksentekoon aikatauluteknisellä keinolla. Aluksi pikapäätöksellä ennen kuin kaupungin poliittiset päättäjät ehtivät kissaa sanomaan, nyt esitystä panttaamalla ja odottamalla sopivaa poliittista myötätuulirakoa.  Nyt näyttää vain pahasti vastaiselta. Ei edes pläkää, että voisi ajaa moottorilla. Miten nyt ei ole vuodessa saatu sopimusraamia aikaiseksi päätöksentekijöille, kun neljä vuotta sitten se olisi syntynyt kahdessa viikossa ostajan kustantaman ja myyjän tekemän myyntiesitteen pohjalta?

Entäs ”alueelliset kokeilut kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua”? Kovin on tikkuista. Ministeriön selvitykset matelevat. ””Valmistelussa kiinnitetään erityistä huomiota siihen, että nuorten koulutuspolut voidaan turvata kaikissa tilanteissa, vaikka ruotsin kielen poisvalinta voi sulkea ovia myöhemmin työelämässä tai jatko-opinnoissa”, sanoo opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok) HS:lle.”
 

Kyllä tässäkin hallituksen suuri huoli siitä, ettei kukaan peruskoulupiltti vain jäisi väliinputoajaksi virkamiesurallaan puuttuvien ruotsin kielen taitojensa puolesta kuulostaa minun korviini aika irvokkaalta tekopyhyydeltä. Muilla elämän eväillä ei ole niin väliä, kunhan opetusta ruotsin kielessä on annettu lusikalla oppilaan omaksi parhaaksi kuin kalanmaksaöljyä aikoinaan. Halusi sitä tai ei ja sylki sen suustaan tai nielaisi kiltisti. Omasta kansakouluajasta mieleen jäi jälkimmäisiä. Itse tietysti tottelevaisena poikana otin kiltisti vastaan sekä kalanmaksaöljyn että myöhemmin ruotsin kielen opetuksen oppikoulussa.

Miksi näiden kahden kuudennen luokan kysymyksen ruotiminen ja jatkuva esillä pitäminen on tärkeää? Siksi, että ne kertovat, miten meillä demokratia toimii. Asioita ajetaan eteenpäin kulisseissa eliitin haluamaan suuntaan kansan enemmistön mielipiteistä riippumatta. Kansa on kuulemma ennenkin vastustanut monia jälkeenpäin hyviksi osoittautuneita asioita. Kuten Ateneumia, joka tässä yhteydessä yleensä hihaässänä vedetään esiin. Sen sijaan kansan äänestäessä valtaa pitävien mielen mukaisesti, sen viisautta ja kaukonäköisyyttä jaksetaan kilvan kiitellä. Kuten kävi mm. EU-kansanäänestyksen yhteydessä. 

ps. Jos joku ihmettelee kuvituskuvavalintaa, niin sen sain laittamalla hakusanoiksi Guggenheim ja Sweden sekä ehdoksi kartta. Kuvahan kertoo selvästi, kuinka kauaksi on nyt mentävä, jotta pääsisi puhumaan hyötyriikinruotsia ja näkisi alkuperäisen Guggenheimin.